Koirafilettä

Enkö oikeasti opi koskaan? Luulisi, että monen vuoden kokemuksella saisi lapset ajoissa nukkumaan, ehkäpä mietittyä vaatteet, unilelut sun muut jo illalla valmiiksi. Mutta ei, viimetinkaan lapset ylös sängystä ja sitten peppi pitkätossumainen taloudenhoitotapani saa pinnan kiristymään entisestään. Olotilaa ei kohentanut paheneva kurkkukipuni, saati sitten tietoisuus lasten isän lokoilusta palmujen katveessa povekkaan vaimonsa kanssa tulevat pari kuuukautta. No heh, molemmat ovat hyviä, mukavia ihmisiä en sitä sano, mutta kontrasti on turhan roisi aamutuimaan. Vastatuuleen vedät pulkkaa, jossa viet suloisia,väsyneitä lapsosia päiväkotiin. Hiki valuu, kun juokset taas kilometrin aamuspurtin, räyh! Hiki valuu rintaliiveihinkin...

Mutta ennen kuin pääsin pulkanvetohommiin, potkin mm. pölynimuria, joka oli jostain kumman syystä keskellä lattiaa. Etsin poikani pienenpientä lelukoiraa, joka halusi mukaan.(on päiviä jolloin lapsi muistaa vasta oven ulkopuolella, että unilelu jäi; silloin en lähde mitään kiireessä hakemaan)Mutta tänään, ymmärsin sen olevan tärkeää. Tyttöni istui kiltisti pihalla odottamassa porrastasanteella. Voi poloa, istuu väsyneenä, kun äiti vain raivoaa. Hetken aikaa ylireagoiden huutelin pitkin kämppää kuinka kova kiire on ja tuollaiset prkl:een koirat päätyy pihviksi, jos ja kun illalla kotiin tulen ja se tulee tielleni. Onneksi poikani ymmärtää äitinsä tempperamenttia ja/tai huumorintajua. Koiraa ei löytynyt. Leluapina esitti äänelläni ystävällisen kommentin: "saisinko olla kaverisi tänään päiväkodissa?" - Joo! Niin yksinkertaista, se kelpasi. Turhaa raivoamista ja raivaamista. Väsyneenä kaikki tuntuu ylivoimaiselta.

Kotimatkalla kaupasta löytyi yrttibroilerifileetä ja paahtoleipää. Koira pysyi piilossa.