Aurinkoisen päivän pitkiä tunteja
Poika istuu vieressäni bussissa leluorava sylissään. Hymyilee, kyselee kaikenlaista ja välillä kuiskaa minulle: äiti, minua pelottaa. Mietin, kuinka hän vilkutti siskolleen, joka hymyili päiväkodin ikkunassa. Olen kai itse jotenkin niin jännittynyt tai loputon aivojeni ajatustenvääntely tekee hetkistä lyhyitä näkyjä, hidastettuja mielikuvia. Tyttö vilkuttaa hitaasti. Välähdys mielessäni ajattelee, kamalaa jos tämä olisi viimeinen kerta, kun he näkevät. Kurkkuani kivistää, minun pitäisi olla rohkea. Kyseessä on kuitenkin päiväkirurginenleikkaus ja nukuttamisen riski ei ole todellisuudessa kovin suuri. Poika tarvitsee leikkauksen. Ryhdistäydyn. Bussissa rouva selittää vierustoverilleen, kuinka hänen on varmaan tehtävä päätös koiransa nukuttamisesta. Se on meidän perheen sydän, hän sanoo. Voimia toivottelevat.
Tukholmankatua pitkin kuljemme tavaroimme käsi kädessä. Poika on uskomattoman reipas, ei taistele vastaan. Pohtii vain "Franklin menee sairaalaan" -kirjan sivuja. Niin minäkin:"Se on rohkeutta, että uskaltaa vaikka pelottaa".
Pituus 112 cm, paino 18 kg. Menemme leikkihuoneeseen odottamaan. Lettipäinen tyttö värittää piirustuskuvaa. Kirurgi käy tervehtimässä meitä. Nielurisat ja kitarisat, molemmat poistetaan. Poikani on usein tosi pelokas lääkärissä. Nyt hän leikkii. Sairaanhoitaja tulee luoksemme ja puhuu lapselle. Aivan ihana hoitaja, saa pienen miehen luottamuksen puolelleen. Hän kertoo, että kurkkua korjataan nukutuksessa. Hyvä ajatus, korjataan kuulostaa paljon paremmalta kuin, että sinulta leikataan kurkku. Hän myös kertoo, että sen jälkeen on todella kipeä olo, mutta kunhan siitä selviää niin moni asia helpottaa. Hän näyttää leikkaussalin, heräämön, lepohuoneen. Kun hän laittaa pojan käteen puudutusrasvaa ja juttelee lapselle. Minä olen se joka ei pysty pidättelemään kyyneleitä. Poika on niin suloinen. Ajattelen, että nyt on ryhdistäydyttävä, sillä kuinka selviän nukutustilanteessa, kun itkettää jo salvan levittäminen ja rauhallinen puhe. Vuoromme tulee.
Leikkauspöydällä on nallekuosinen lakana. Sivupöydällä operointivälineet. Pieni poika näyttää vieläkin pienemmältä astuessamme huoneeseen. Hän itkee kuulessaan, että pitäisi mennä makaamaan leikauspöydälle. Haluan nukkua äidin sylissä, hän sanoo surullisena. Lupaan olla niin lähellä kuin mahdollista. Silitän hiuksia, pidämme toisiamme kädestä kiinni. Suukottelen itkevää poikaa. Ja itken äänettömästi, kyynelet vain valuvat, en voi estää. Poika huutaa: Haluan täältä pois. Haluan täältä pois. Minusta se kuuloistaa turhan dramaattiselta. Mitä hän sanoi kun nukkui täältä pois? Haluan täältä pois. Haluan marsujen luokse hän sanoo. Pois. Naamat ovat kyyneleitä. Yksi hoitajistakin liikuttuu kuinka poika hakee minusta turvaa, käpertyy. Nukutusaineen laiton jälkeen kestää vain muutama sekuntti, kun sanat alkavat puuroutua , ne katoavat. Hän nukkuu. Poistun salista itkien. Leluorava jää vierelle. Kävelen pitkän käytävän läpi vessaan. En tiedä miksi nolostun kyyneleistäni. Minä olen äiti. Välttelen ihmisten katseita. Mietin, kuinka vaikeaa on niillä joiden lapsilla on todella vakavia sairauksia ja jokainen operaatio on hengestä taistelua. Kipu ja lapsen suru ja pelko läsnä koko ajan. Oma voimattomuus, joka on todellisuudessa suurta voimallisuutta. Mietin heitä. Urhoollisia. Väsyneitä.
Ulkona paistaa aurinko. Kävelen etsien jotain sopivaa kahvilaa. Soitan m:lle ja äidilleni. Olo paranee. Pienessä savuisessa kahvilassa on vain miehiä, vanhoja äijiä. Iltalehti ja appelsiinimehu. Mustaa kahvia. Pyydän tulta. Sauhuan. Kello tikittää ja kohta lähden takaisin. Auringon säteet tuntuvat jostain syystä pelottavilta silloin kun mieli myllertää. Poika nukkuu.
Kun tulen sairaalaan, jotkut hoitajat vaihtavat juuri kosmetiikkaostoksiaan. Ajattelen, että kaiken täytyy olla hyvin. Ei soi Albinonin Adagio käytävillä, mietin. Ja hoitajat hymyilevät. 45 minuuttia on kulunut ja palaan odotushuoneeseen. Siellä on jo lisää lapsia odottamassa vuoroaan. Hoitaja tulee kertomaan yhdelle lapselle, että kohta on hänen vuoro. Sanoisi nyt jotakin minullekin, ajattelen. Ja hän sanoo:"kaikki meni hyvin, poika nukkuu vielä." Jonkin ajan kuluttua minua tullaan hakemaan. Poika on tiputuksessa. Tokkuraisena. Ojentaa heti kätensä minulle, kysyy: "äiti, oliko Franklin tässä samassa sängyssä?". Muistutan, että Franklinin sairaalassa tohtori oli karhu, hoitaja kissa. Mutta kyllä, samannäköinen sänky oli. Meillä on pitkä päivä edessä, pitkiä tunteja. Monta jäätelöä. Istun sängyn vierellä. Poika kysyy monta kertaa: Äiti, olinko minä tosi reipas poika? Olit, olit aivan todella reipas. Rakas.
Äitini on luvannut tulla hakemaan meitä. Juuri ennen lähtöä tulee epäilys, että pojalla saattoi mennä keuhkoihin veristä oksennusta ja päivystyslääkäri pyydetään paikalle. Hän toteaa kaiken olevan ok ja voisimme lähteä kotiin. Ennen sairaanhoidon säästötoimia, tälläisen leikkauksen jälkeen jäätiin automaattisesti yön yli tarkkailuun, mutta nykyään tokkuraiset lapset lähetetään kotiin. Vino pino ohjeita ja kunnon lääkereseptit mukaan. Olemme melkein ulkona, kun lapsi alkaa oksentamaan lisää. Ja joukossa on myös puhdasta verta. Hoitaja sanoo, että katsellaan puoli tuntia kuinka tilanne kehittyy. Istumme aulassa ja pian minäkin olen limaisessa, hiukan verisessä oksennuksessa. Ja oravan tassu myös. Kaiken kokenut orava.
Hoitaja sanoo, että on parempi mennä lepäilemään vuodeosastolle ja seurata miten tilanne kehittyy. Mehujäätelöä ja oksennusmaljoja, jääpussia niskaan. Tunteja kuluu. Poika on sen verran voimaton, että en edes halua ajatella yötä kotona. Pelätä mikä verimäärä on liikaa, onko lääke kerennyt imeytyä yhtään. Hoitajat ovat samaa mieltä yöksi parempi jäädä. Minulla on kuulemma mahdollisuus jäädä myös. Hoitaja myös kertoo että osastolla on yöllä vain yksi hoitaja. Olen väsynyt, mutta ajatus siitä että poika viettäisi käytännössä lähes yksin koko yön ei tunnu oikealta, varsinkin kun ei yhden kerran jaksanut nousta makuuasennosta ylös oksentamaan, oksensi selällään. Ja hän sanoo: äiti, en halua jäädä yksin, mennään kotiin. Kerron hänelle, että tulen hetikohta takaisin ja nukun myös sairaalassa. Meidän on turvallisempaa olla täällä. Hän ymmärtää sen jotenkin. Joudun kuitenkin käymään kotona, sillä piilolinssinesteet yms. ja oksennusvapaat vaatteet olisivat tarpeen. Sairaalasta luvataan patja ja tyyny. Otan kodista mukaani mummon neuloman villapeiton. Äitini on ystävällinen ja kyyditsee minut kotiin ja takaisin sairaalaan. m laittaa viestin, että aikoo tehdä minulle wokkia, että en seuraavaa päivää viettäisi lähes syömättä. Tuli todella hyvä mieli. Ihana mies.
Tullessani osastolle yöhoitaja kertoo pojan nukkuneen koko ajan. Mennessäni sängyn viereen, oksennusmalja on täynnä oksennusta. Poika oli osannut nousta ja oksentaa oikeaan paikkaan. Olen onnellinen, että tulin. Nukkuisin koko yön vierellä. Ja pojan ei tarvitsisi pelätä. Nukuin yllättävän hyvin, vaikka uneni olivatkin levottomia ja heräilimme useamman kerran. Jättimäisillä puusta veistetyillä valasfiguureilla ratsasteltiin ympäri kaupunkia. Olin ikuisuudelta tuntuvassa halauksessa, kaipuussa. Kiepuin valaiden selässä ja yritin ottaa lapsia kiinni. Kaupunki oli basaarimainen. Se oli vain yksi unista.
Aamulla oli vielä oksentelua, joten päätettiin taas tarkkailla tilannetta. Lopulta pääsimme lähtemään. Onneksi! Poika sanoi, että olisi kiva jos lääkärit ja hoitajat tulisivat katsomaan marsuja. Hän vilkutti hoitajille iloisesti, oli upeata huomata että pahimmista peloistaan voi päästä, kun hoitajat puhuvat lapselle kuin ihmiselle. Ja se, että koko ajan on rehellisesti kerrottu mitä tulee tapahtumaan, lasta ei huijattu vähätellen tilanteita. Hän sai äidin täyden huomion ja se on kaiketi harvinaisen arvokasta.
Kotona ruoka maistuu heti ja poika piristyy silmissä. Hoidettin marsuja, leikittiin uudella hienolla merirosvolaivalla. Poika halusi ehdotttomasti kävellä satenvarjon alla parkkipaikalle katsomaan m:n autoa. Vähän jo kiukuteltiinkin. Lääkkeet syötiin pienen kiristyksen voimalla. Illalla poika halusi vielä kuulla "Franklin menee sairaalaan" -sadun. Rohkeus on sitä, että uskaltaa vaikka pelottaa.
Siskoa satu jo tympii, mutta hän saikin sitten oman satunsa. Siinä ne nukkuivat, suloiset.
Alakerrassa sohvalla minua odotti mies. Hmm.
Tukholmankatua pitkin kuljemme tavaroimme käsi kädessä. Poika on uskomattoman reipas, ei taistele vastaan. Pohtii vain "Franklin menee sairaalaan" -kirjan sivuja. Niin minäkin:"Se on rohkeutta, että uskaltaa vaikka pelottaa".
Pituus 112 cm, paino 18 kg. Menemme leikkihuoneeseen odottamaan. Lettipäinen tyttö värittää piirustuskuvaa. Kirurgi käy tervehtimässä meitä. Nielurisat ja kitarisat, molemmat poistetaan. Poikani on usein tosi pelokas lääkärissä. Nyt hän leikkii. Sairaanhoitaja tulee luoksemme ja puhuu lapselle. Aivan ihana hoitaja, saa pienen miehen luottamuksen puolelleen. Hän kertoo, että kurkkua korjataan nukutuksessa. Hyvä ajatus, korjataan kuulostaa paljon paremmalta kuin, että sinulta leikataan kurkku. Hän myös kertoo, että sen jälkeen on todella kipeä olo, mutta kunhan siitä selviää niin moni asia helpottaa. Hän näyttää leikkaussalin, heräämön, lepohuoneen. Kun hän laittaa pojan käteen puudutusrasvaa ja juttelee lapselle. Minä olen se joka ei pysty pidättelemään kyyneleitä. Poika on niin suloinen. Ajattelen, että nyt on ryhdistäydyttävä, sillä kuinka selviän nukutustilanteessa, kun itkettää jo salvan levittäminen ja rauhallinen puhe. Vuoromme tulee.
Leikkauspöydällä on nallekuosinen lakana. Sivupöydällä operointivälineet. Pieni poika näyttää vieläkin pienemmältä astuessamme huoneeseen. Hän itkee kuulessaan, että pitäisi mennä makaamaan leikauspöydälle. Haluan nukkua äidin sylissä, hän sanoo surullisena. Lupaan olla niin lähellä kuin mahdollista. Silitän hiuksia, pidämme toisiamme kädestä kiinni. Suukottelen itkevää poikaa. Ja itken äänettömästi, kyynelet vain valuvat, en voi estää. Poika huutaa: Haluan täältä pois. Haluan täältä pois. Minusta se kuuloistaa turhan dramaattiselta. Mitä hän sanoi kun nukkui täältä pois? Haluan täältä pois. Haluan marsujen luokse hän sanoo. Pois. Naamat ovat kyyneleitä. Yksi hoitajistakin liikuttuu kuinka poika hakee minusta turvaa, käpertyy. Nukutusaineen laiton jälkeen kestää vain muutama sekuntti, kun sanat alkavat puuroutua , ne katoavat. Hän nukkuu. Poistun salista itkien. Leluorava jää vierelle. Kävelen pitkän käytävän läpi vessaan. En tiedä miksi nolostun kyyneleistäni. Minä olen äiti. Välttelen ihmisten katseita. Mietin, kuinka vaikeaa on niillä joiden lapsilla on todella vakavia sairauksia ja jokainen operaatio on hengestä taistelua. Kipu ja lapsen suru ja pelko läsnä koko ajan. Oma voimattomuus, joka on todellisuudessa suurta voimallisuutta. Mietin heitä. Urhoollisia. Väsyneitä.
Ulkona paistaa aurinko. Kävelen etsien jotain sopivaa kahvilaa. Soitan m:lle ja äidilleni. Olo paranee. Pienessä savuisessa kahvilassa on vain miehiä, vanhoja äijiä. Iltalehti ja appelsiinimehu. Mustaa kahvia. Pyydän tulta. Sauhuan. Kello tikittää ja kohta lähden takaisin. Auringon säteet tuntuvat jostain syystä pelottavilta silloin kun mieli myllertää. Poika nukkuu.
Kun tulen sairaalaan, jotkut hoitajat vaihtavat juuri kosmetiikkaostoksiaan. Ajattelen, että kaiken täytyy olla hyvin. Ei soi Albinonin Adagio käytävillä, mietin. Ja hoitajat hymyilevät. 45 minuuttia on kulunut ja palaan odotushuoneeseen. Siellä on jo lisää lapsia odottamassa vuoroaan. Hoitaja tulee kertomaan yhdelle lapselle, että kohta on hänen vuoro. Sanoisi nyt jotakin minullekin, ajattelen. Ja hän sanoo:"kaikki meni hyvin, poika nukkuu vielä." Jonkin ajan kuluttua minua tullaan hakemaan. Poika on tiputuksessa. Tokkuraisena. Ojentaa heti kätensä minulle, kysyy: "äiti, oliko Franklin tässä samassa sängyssä?". Muistutan, että Franklinin sairaalassa tohtori oli karhu, hoitaja kissa. Mutta kyllä, samannäköinen sänky oli. Meillä on pitkä päivä edessä, pitkiä tunteja. Monta jäätelöä. Istun sängyn vierellä. Poika kysyy monta kertaa: Äiti, olinko minä tosi reipas poika? Olit, olit aivan todella reipas. Rakas.
Äitini on luvannut tulla hakemaan meitä. Juuri ennen lähtöä tulee epäilys, että pojalla saattoi mennä keuhkoihin veristä oksennusta ja päivystyslääkäri pyydetään paikalle. Hän toteaa kaiken olevan ok ja voisimme lähteä kotiin. Ennen sairaanhoidon säästötoimia, tälläisen leikkauksen jälkeen jäätiin automaattisesti yön yli tarkkailuun, mutta nykyään tokkuraiset lapset lähetetään kotiin. Vino pino ohjeita ja kunnon lääkereseptit mukaan. Olemme melkein ulkona, kun lapsi alkaa oksentamaan lisää. Ja joukossa on myös puhdasta verta. Hoitaja sanoo, että katsellaan puoli tuntia kuinka tilanne kehittyy. Istumme aulassa ja pian minäkin olen limaisessa, hiukan verisessä oksennuksessa. Ja oravan tassu myös. Kaiken kokenut orava.
Hoitaja sanoo, että on parempi mennä lepäilemään vuodeosastolle ja seurata miten tilanne kehittyy. Mehujäätelöä ja oksennusmaljoja, jääpussia niskaan. Tunteja kuluu. Poika on sen verran voimaton, että en edes halua ajatella yötä kotona. Pelätä mikä verimäärä on liikaa, onko lääke kerennyt imeytyä yhtään. Hoitajat ovat samaa mieltä yöksi parempi jäädä. Minulla on kuulemma mahdollisuus jäädä myös. Hoitaja myös kertoo että osastolla on yöllä vain yksi hoitaja. Olen väsynyt, mutta ajatus siitä että poika viettäisi käytännössä lähes yksin koko yön ei tunnu oikealta, varsinkin kun ei yhden kerran jaksanut nousta makuuasennosta ylös oksentamaan, oksensi selällään. Ja hän sanoo: äiti, en halua jäädä yksin, mennään kotiin. Kerron hänelle, että tulen hetikohta takaisin ja nukun myös sairaalassa. Meidän on turvallisempaa olla täällä. Hän ymmärtää sen jotenkin. Joudun kuitenkin käymään kotona, sillä piilolinssinesteet yms. ja oksennusvapaat vaatteet olisivat tarpeen. Sairaalasta luvataan patja ja tyyny. Otan kodista mukaani mummon neuloman villapeiton. Äitini on ystävällinen ja kyyditsee minut kotiin ja takaisin sairaalaan. m laittaa viestin, että aikoo tehdä minulle wokkia, että en seuraavaa päivää viettäisi lähes syömättä. Tuli todella hyvä mieli. Ihana mies.
Tullessani osastolle yöhoitaja kertoo pojan nukkuneen koko ajan. Mennessäni sängyn viereen, oksennusmalja on täynnä oksennusta. Poika oli osannut nousta ja oksentaa oikeaan paikkaan. Olen onnellinen, että tulin. Nukkuisin koko yön vierellä. Ja pojan ei tarvitsisi pelätä. Nukuin yllättävän hyvin, vaikka uneni olivatkin levottomia ja heräilimme useamman kerran. Jättimäisillä puusta veistetyillä valasfiguureilla ratsasteltiin ympäri kaupunkia. Olin ikuisuudelta tuntuvassa halauksessa, kaipuussa. Kiepuin valaiden selässä ja yritin ottaa lapsia kiinni. Kaupunki oli basaarimainen. Se oli vain yksi unista.
Aamulla oli vielä oksentelua, joten päätettiin taas tarkkailla tilannetta. Lopulta pääsimme lähtemään. Onneksi! Poika sanoi, että olisi kiva jos lääkärit ja hoitajat tulisivat katsomaan marsuja. Hän vilkutti hoitajille iloisesti, oli upeata huomata että pahimmista peloistaan voi päästä, kun hoitajat puhuvat lapselle kuin ihmiselle. Ja se, että koko ajan on rehellisesti kerrottu mitä tulee tapahtumaan, lasta ei huijattu vähätellen tilanteita. Hän sai äidin täyden huomion ja se on kaiketi harvinaisen arvokasta.
Kotona ruoka maistuu heti ja poika piristyy silmissä. Hoidettin marsuja, leikittiin uudella hienolla merirosvolaivalla. Poika halusi ehdotttomasti kävellä satenvarjon alla parkkipaikalle katsomaan m:n autoa. Vähän jo kiukuteltiinkin. Lääkkeet syötiin pienen kiristyksen voimalla. Illalla poika halusi vielä kuulla "Franklin menee sairaalaan" -sadun. Rohkeus on sitä, että uskaltaa vaikka pelottaa.
Siskoa satu jo tympii, mutta hän saikin sitten oman satunsa. Siinä ne nukkuivat, suloiset.
Alakerrassa sohvalla minua odotti mies. Hmm.
posted by ~e~ at 8:43 AM
3 Comments:
Hassua, mutta minullakin on täällä pieni potilas. Poika sai tänään putket korviinsa ja pääsi kitarisoistaan samalla. Niin reipas ja rohkea pieni olento, että äiti nieleskelee kyyneleitä vieläkin..
Paranemisia teillekin:)
Ihmeen pirteä tuo poika on jo, kun vertaa keskiviikkoon. Tosin on sen sortin lääkketkin, ettei ole kertaakaan vielä sanonut, että kurkku olisi kipeä!
Nielurisaleikkauksen jälkeen kuulemma jälkivuotoriski on suurimmillaan vasta viikon päästä, pidäpä tuollainen iloinen, reipas pikkumies rauhallisissa askareissa, huokaus!:)
Muistan omasta kitarisaleikkauksestani äidin huolen ja "kuonokopan". Taisin olla Suomen viimeisiä eetterillä nukutettuja lapsia (ja tämä tapahtui Tyksissä).
Suun ja nenän peitoksi laitettiin jonkinlaista siivilää muistuttava koppa, johon hoitaja tiputteli ruskeasta pullosta nestettä. Minun käskettiin laskea kymmeneen, mutten koskaan päässyt kai kolmosta pidemmälle.
Toipumisajasta en muista mitään, ehkä niin on parempi. Äiti on kertonut että oli itse aivan kauhuissaan leikkauksesta, mutta minä joka en tiennyt mitä aiottiin tehdä en ollut moksiskaan.
Post a Comment
<< Home