Syvällinen narsisti
Tänään oli mukava päivä. Kun puhelin soi "aamulla" ja m:n uninen ääni kysyy ensimmäisenä miten poika voi tänään, tuli oikein hyvä mieli. (Eräs, jota asian luulisi kiinnostavan ei ole kysynyt mitään.)
Ystäväni S tuli kyläilemään. Lähdimme lasten kanssa kävelylle peltojen lävitse koskelle. Kävimme katsomassa taloa, joka kaukaa näytti sellaiselta, että tuon voisi hankkia ja kunnostaa. Kasvattaa persiljaa ikkunalaudalla ja kuivattaa pikkupyykkiä pyykkinarulla. Huudella ikkunasta lapsille, ei älkää menkö virtaan. Mutta läheltä talo oli aavemainen, tyhjä. Hylätty. Joskus tuhoutunut osittain tulipalossa. Korjaus oli aloitettu, mutta jätetty kesken. Kaunista, mutta jotenkin surullista. Liikaa tarinaa heti pinnassa. Syvemmälle ei edes uskaltaisi. Naureskelin ajatukselle, että jos olisin lapsena eksynyt talolle; se olisi ollut seikkailuiden talo (Enid Blyton:in henkeen)täynnä hurjia tarinoita ja pian olisin ollut vankina talon kellarissa. Olisin kuullut vain kosken kuminaa, miehen naurun. Kostean ummehtunut tuoksu ei olisi kuitenkaan haitannut salakuljettamieni eväiden nauttimista. Niin jos.
S lupasi auttaa minua epämääräisten korien siivoamisessa. Kyllä, minulla on aivan liikaa tavaraa ja haluaisin pistää turhat tavarat kiertoon. Jostain on aloitettava. Aloitamme eteisessä olevasta hyllystä, joka kätkee kaikenlaista. Liikaa. Kun S lähti kotiin jatkoin itse tavaroiden läpikäymistä vielä hetken ja löysin hienon Fazerin vanhan peltirasian, jonka sisällä oli kirjeitä, valokuvia yms. ja osa koulussa kirjoittamaani ainekirjoitusta, alku oli tallella ja loppu. Joitakin sivuja puuttui välistä, mutta eiköhän se näistäkin tarina synny. Siis tässä sanojen havinaa peltilaatikon uumenista vuodelta 1991 (olin juuri täyttänyt kuusitoista). Olkaa hyvät!(ja siivous jäi kesken, minä senkin haaveilija)
Syvällinen narsisti
" Sain sen mahdottoman rakkauden sykkeen sisääni
minut kastettiin Narkissokseksi"
Ote päiväkirjasta
Muistellessani tietä, etsiessäni itseäni tulee mieleeni palavasti tarina Narkissoksesta.
Narkissoksen julkisivussa oli mahtipontista jyrkkyyttä. Hänellä oli syvät uurteet poskissaan. Katseessa oli jäätä ja korvantaustat olivat puhtaat. Hän leikki tähdillä, suuteli aurinkoa ja ei pelännyt mitään niin paljon kuin itseään, niin minä luulen. Narkissoksen itseensä uppoutuminen oli niin totaalista, että luulen sen olleen jonkinlainen pakotie, vastareaktio. Tähtien tanssia kuutamossa vaikka ukonilma raivoaa tuskaansa vieressä.
Luulisi sen kultakehyksisen peilin väsyneen tuijottamaan ikuisesti vienosti hymyileviä kasvoja. Narkissos rakasti muotojaan: nenän kaarta, huulten punaa sekä varpaiden tuoksua, navan ryppyjä unohtamatta. Se rakkaus oli niin uskollista.
Mietin usein: yksinäisyyskö tekee ihmiset itserakkaiksi? Vai olemmeko todella niin rakastettavia? Narkissos ei vaikuttanut yksinäiseltä, hän ei tarvinnut ketään - ei mitään. Hänellä ei ollut rajoja, oli vain hän itse. Luovuus oli sanoinkuvaamatonta. Hän jopa teki itsellensä joka aamuksi sanomalehden, joka kantoi nimeä:"Loveletters to Narkissos from me". Lehti sisälsi ainoastaan ja vain mukavia uutisia, jotka hän itse valitsi. Omalaatuinen tapa pitää yhteyttä muuhun maailmaan. Joka aamu tuuli - kukapas muukaan- toi rakkauden lehdet hänelle. Minä luin ne aina seuraavana päivänä kerättyäni ne keräyspaperilaatikosta, nolostuneena.
Olin aina ollut kiinnostunut Narkissoksen touhuista. Hän oli niin erikoinen ja kiehtova. Ihmiset pitivät häntä hulluna. Minä en. Pidin häntä vain outona.
Ajatuksissani yritin samaistua häneen. Tanssia tähtien kanssa, minä ja kylpyamme, minä aamukahvilla, minä ja ruusujen loiste. Tekisin vain kaiken itselleni. Yrittäisin parhaani, vain yrittäsinkö? Minun ei tarvitsisi näyttää taitojani kenellekään, ei auttaa, ei kuunnella - ei! Laiskistuisin ja vieläpä itseeni.
"Raukein silmin hän aamunsa kohtaa", siinä päivän uutiset. Mielenkiintoista, mielenkiintoista. Tuntui, että niistä lehtien sivuista, joita niin innolla ahmin ja tutkailin, olisi saanut paksun ruskeakantisen aforismikirjan. Narkissoksen luovuus tuntui joskus niin sietämättömän ironiselta. Pihanurmelleen hän istutti Narsisseja, sellaisia kullankeltaisia, joita kasvoi silmänkantamattomiin. Hän hoiti ja suorastaaan palvoi tätä kultaniittyä ja ikäänkuin narsissit olisivat kunnioittaneet hänen läsnäoloaan kumartumalla häntä kohden aivan hiljaa, tuulen lauleassa vaimeaa lauluaan.
Olin kateellinen hänelle. Sadekaan ei saanut minua syttymään. Hän löysi asioita, kätki niitä ja nautti niistä salaa. Narkissos teki hetkistä taivaiden pilvilinnoja. Vilvoitti itseään jumalten juomalla, nektarilla, tanssi sateesta aurinkoon. Katselin ihmeisessäni hänen maailmaansa. Luonto rakasti häntä. Aurinkokin taisi iskeä hänelle silmää aina vaivihkaa.
Tahdoin tietää enemmän. Hän sai minut epätoivoiseen tilaan. Halusin, halusin, mutten saanut. Katselin salaa kun hän antoi kehonsa antautua hyväilyynsä, kosketukseen, tärinään. Minä vaikenin, häpesin. En ymmärtänyt, en tiennyt.
Eräänä aamuna "Love letters" ojensi minulle kultaa kimaltelevan avaimen; etusivuotsikon:"Lokit huutavat solvauksiaan, vain lokit." Minä mietin ja mietin.
Narkissos rakasti itsensä lisäksi eniten merta. Hän olikin usein kalassa lahden takana pienessä poukamassa. Hän vihelteli riemukkaita melodioita ja välillä huusi:"Minä, minä". Kaiku vastasi aina: "Sinä". Hän eli tarujen maailmassa. Joskus mietin, että minähän tässä olen hullu, urkin toisten asioita, mutta se inspiroi minua, sen myönnän.
Narkissos osasi laulaa. Kuuntelin iltaisin hänen kehtolauluaan, itselleen. Ikkunan alla. "Mielten mieltymys, uneni ansainnut, nukun jo, sydänyö.." Se laulu valloitti ja valvotti. Minä menetin usein yöuneni, hänen nauttiessaan sydänyöstä, pohtiessani ihmisdraamoja, elämänkiemuroita.
Tuntui, että olin pikkuhiljaa pääsemässä lähemmäksi Narkissosta. Hänen vapautensa oli uhkaa. Uhmaa. Hänen pahat tekonsa hänelle julisti kirkuvat lokit. Tähdet julistivat hänen loistokkuuttaan, se oli kuin satua. Saduissa on aina jotain ihanaa syvyyttä.
Minäkin halusin oppia tuntemaan itseni. Aistimaan lantioni muodon ja ymmärtämään tärisevän sykkeen sisälläni. Palon. Olin valmis. Rakastaa itseäni, uppoutua itseeni ja ihailla, sitä minä halusin.
Tunne on tyhjä. Se loppui sekunnissa. Nauru kaikkosi. Satu sammui. Salaisuuksien luola pimeni lopullisesti. Oli tyyntä ja kylmää. Soutuvene makasi poukamassa. Se oli loppu.Taikuus oli kadonnut. Tuska, inspiraatio poissa.
Epätoivoisena yritän huutaa: "Minä, minä".
Kaiku vastaa: "Ei, vain Narkissos syvyydessä".
Hymyilen varovasti kyyneleet silmissäni,
minä, minä minun suuressa hyvyydessä.
E.L.
Hyvää yötä, siivous jatkukoon huomenna:)
Ystäväni S tuli kyläilemään. Lähdimme lasten kanssa kävelylle peltojen lävitse koskelle. Kävimme katsomassa taloa, joka kaukaa näytti sellaiselta, että tuon voisi hankkia ja kunnostaa. Kasvattaa persiljaa ikkunalaudalla ja kuivattaa pikkupyykkiä pyykkinarulla. Huudella ikkunasta lapsille, ei älkää menkö virtaan. Mutta läheltä talo oli aavemainen, tyhjä. Hylätty. Joskus tuhoutunut osittain tulipalossa. Korjaus oli aloitettu, mutta jätetty kesken. Kaunista, mutta jotenkin surullista. Liikaa tarinaa heti pinnassa. Syvemmälle ei edes uskaltaisi. Naureskelin ajatukselle, että jos olisin lapsena eksynyt talolle; se olisi ollut seikkailuiden talo (Enid Blyton:in henkeen)täynnä hurjia tarinoita ja pian olisin ollut vankina talon kellarissa. Olisin kuullut vain kosken kuminaa, miehen naurun. Kostean ummehtunut tuoksu ei olisi kuitenkaan haitannut salakuljettamieni eväiden nauttimista. Niin jos.
S lupasi auttaa minua epämääräisten korien siivoamisessa. Kyllä, minulla on aivan liikaa tavaraa ja haluaisin pistää turhat tavarat kiertoon. Jostain on aloitettava. Aloitamme eteisessä olevasta hyllystä, joka kätkee kaikenlaista. Liikaa. Kun S lähti kotiin jatkoin itse tavaroiden läpikäymistä vielä hetken ja löysin hienon Fazerin vanhan peltirasian, jonka sisällä oli kirjeitä, valokuvia yms. ja osa koulussa kirjoittamaani ainekirjoitusta, alku oli tallella ja loppu. Joitakin sivuja puuttui välistä, mutta eiköhän se näistäkin tarina synny. Siis tässä sanojen havinaa peltilaatikon uumenista vuodelta 1991 (olin juuri täyttänyt kuusitoista). Olkaa hyvät!(ja siivous jäi kesken, minä senkin haaveilija)
Syvällinen narsisti
" Sain sen mahdottoman rakkauden sykkeen sisääni
minut kastettiin Narkissokseksi"
Ote päiväkirjasta
Muistellessani tietä, etsiessäni itseäni tulee mieleeni palavasti tarina Narkissoksesta.
Narkissoksen julkisivussa oli mahtipontista jyrkkyyttä. Hänellä oli syvät uurteet poskissaan. Katseessa oli jäätä ja korvantaustat olivat puhtaat. Hän leikki tähdillä, suuteli aurinkoa ja ei pelännyt mitään niin paljon kuin itseään, niin minä luulen. Narkissoksen itseensä uppoutuminen oli niin totaalista, että luulen sen olleen jonkinlainen pakotie, vastareaktio. Tähtien tanssia kuutamossa vaikka ukonilma raivoaa tuskaansa vieressä.
Luulisi sen kultakehyksisen peilin väsyneen tuijottamaan ikuisesti vienosti hymyileviä kasvoja. Narkissos rakasti muotojaan: nenän kaarta, huulten punaa sekä varpaiden tuoksua, navan ryppyjä unohtamatta. Se rakkaus oli niin uskollista.
Mietin usein: yksinäisyyskö tekee ihmiset itserakkaiksi? Vai olemmeko todella niin rakastettavia? Narkissos ei vaikuttanut yksinäiseltä, hän ei tarvinnut ketään - ei mitään. Hänellä ei ollut rajoja, oli vain hän itse. Luovuus oli sanoinkuvaamatonta. Hän jopa teki itsellensä joka aamuksi sanomalehden, joka kantoi nimeä:"Loveletters to Narkissos from me". Lehti sisälsi ainoastaan ja vain mukavia uutisia, jotka hän itse valitsi. Omalaatuinen tapa pitää yhteyttä muuhun maailmaan. Joka aamu tuuli - kukapas muukaan- toi rakkauden lehdet hänelle. Minä luin ne aina seuraavana päivänä kerättyäni ne keräyspaperilaatikosta, nolostuneena.
Olin aina ollut kiinnostunut Narkissoksen touhuista. Hän oli niin erikoinen ja kiehtova. Ihmiset pitivät häntä hulluna. Minä en. Pidin häntä vain outona.
Ajatuksissani yritin samaistua häneen. Tanssia tähtien kanssa, minä ja kylpyamme, minä aamukahvilla, minä ja ruusujen loiste. Tekisin vain kaiken itselleni. Yrittäisin parhaani, vain yrittäsinkö? Minun ei tarvitsisi näyttää taitojani kenellekään, ei auttaa, ei kuunnella - ei! Laiskistuisin ja vieläpä itseeni.
"Raukein silmin hän aamunsa kohtaa", siinä päivän uutiset. Mielenkiintoista, mielenkiintoista. Tuntui, että niistä lehtien sivuista, joita niin innolla ahmin ja tutkailin, olisi saanut paksun ruskeakantisen aforismikirjan. Narkissoksen luovuus tuntui joskus niin sietämättömän ironiselta. Pihanurmelleen hän istutti Narsisseja, sellaisia kullankeltaisia, joita kasvoi silmänkantamattomiin. Hän hoiti ja suorastaaan palvoi tätä kultaniittyä ja ikäänkuin narsissit olisivat kunnioittaneet hänen läsnäoloaan kumartumalla häntä kohden aivan hiljaa, tuulen lauleassa vaimeaa lauluaan.
Olin kateellinen hänelle. Sadekaan ei saanut minua syttymään. Hän löysi asioita, kätki niitä ja nautti niistä salaa. Narkissos teki hetkistä taivaiden pilvilinnoja. Vilvoitti itseään jumalten juomalla, nektarilla, tanssi sateesta aurinkoon. Katselin ihmeisessäni hänen maailmaansa. Luonto rakasti häntä. Aurinkokin taisi iskeä hänelle silmää aina vaivihkaa.
Tahdoin tietää enemmän. Hän sai minut epätoivoiseen tilaan. Halusin, halusin, mutten saanut. Katselin salaa kun hän antoi kehonsa antautua hyväilyynsä, kosketukseen, tärinään. Minä vaikenin, häpesin. En ymmärtänyt, en tiennyt.
Eräänä aamuna "Love letters" ojensi minulle kultaa kimaltelevan avaimen; etusivuotsikon:"Lokit huutavat solvauksiaan, vain lokit." Minä mietin ja mietin.
Narkissos rakasti itsensä lisäksi eniten merta. Hän olikin usein kalassa lahden takana pienessä poukamassa. Hän vihelteli riemukkaita melodioita ja välillä huusi:"Minä, minä". Kaiku vastasi aina: "Sinä". Hän eli tarujen maailmassa. Joskus mietin, että minähän tässä olen hullu, urkin toisten asioita, mutta se inspiroi minua, sen myönnän.
Narkissos osasi laulaa. Kuuntelin iltaisin hänen kehtolauluaan, itselleen. Ikkunan alla. "Mielten mieltymys, uneni ansainnut, nukun jo, sydänyö.." Se laulu valloitti ja valvotti. Minä menetin usein yöuneni, hänen nauttiessaan sydänyöstä, pohtiessani ihmisdraamoja, elämänkiemuroita.
Tuntui, että olin pikkuhiljaa pääsemässä lähemmäksi Narkissosta. Hänen vapautensa oli uhkaa. Uhmaa. Hänen pahat tekonsa hänelle julisti kirkuvat lokit. Tähdet julistivat hänen loistokkuuttaan, se oli kuin satua. Saduissa on aina jotain ihanaa syvyyttä.
Minäkin halusin oppia tuntemaan itseni. Aistimaan lantioni muodon ja ymmärtämään tärisevän sykkeen sisälläni. Palon. Olin valmis. Rakastaa itseäni, uppoutua itseeni ja ihailla, sitä minä halusin.
Tunne on tyhjä. Se loppui sekunnissa. Nauru kaikkosi. Satu sammui. Salaisuuksien luola pimeni lopullisesti. Oli tyyntä ja kylmää. Soutuvene makasi poukamassa. Se oli loppu.Taikuus oli kadonnut. Tuska, inspiraatio poissa.
Epätoivoisena yritän huutaa: "Minä, minä".
Kaiku vastaa: "Ei, vain Narkissos syvyydessä".
Hymyilen varovasti kyyneleet silmissäni,
minä, minä minun suuressa hyvyydessä.
E.L.
Hyvää yötä, siivous jatkukoon huomenna:)
posted by ~e~ at 10:18 PM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home