Suutelin hymyä ja join vodkaa
Tälläisiä iltoja lisää! Menin eilen siis P:n luokse. Olen aina ihaillut heidän kotinsa varmalla tyylillä sisustettua, avaraa tyyliä. Pitäisi varmaan joku kerta ottaa m mukaan, sillä sisustusjutut ovat hänellekin kiinnostavia.
Söimme herkullista puna-ahventa, todella hyvää punaviiniä. Blenderiin mangoja, banaaneja, Malibua ja vaniljavodkaa sekä tietysti jäitä ja -nam!- todella maukasta juomaa syntyi! Caipiriñat antoivat lisäpotkua ja sitten lähdettiin! Menimme ensimmäiseksi Teatteriin. Ja hassua kyllä m astui ovesta varmaan samaan aikaan ravintolaan kuin mekin, toiselta puolen. Sovimme, että tiemme kohtaavat kolmen aikaan yöllä. Teatterin terassilla jaksoimme nauttia vain yhdet juomat. Tyylikkään sisustuksen omaava Mecca tarjoili sampanjaa ja sangriaa. Belgessä saimme keskustella rauhassa ja kyllä keskusteltavaa riittikin. Rakentavaa keskustelua ihmissuhteista, kyseenalaistuksia, pohdintoja, elämän prioriteetteja ja aimo annos itsetunnon kohotusta:) Usein ravintolailloissa menee pieleen se , että seistään kamalassa metelissä, järkevästä keskustelusta ei tietoakaan. Olimme P:n kanssa samaa mieltä, kuinka sielu lepää, kun pääsee luonnon rauhaan. Hehkutin tämän viikon mökkireissua silmät intoa täynnä. Kuinka ihanaa oli tehdä mökillä yhdessä ruokaa, uida kaikessa rauhassa. Ottaa saunavihdalta kyytiä kunnolla saunan valaistuksen ollessa satumaisen kaunis kostealla iholla. Soutaa saaren ympäri ja keinutttaa toista riippumatossa. Lähteä ajamaan kumiveneellä niin paljon kuin siitä lähtee, keulia. Vihreiden sävyjen loputon kauneus ja auringon kurkistavat säteet hiljaisuuden keskellä sai kyllä unohtamaan koko ympäröivän maailman, mitään pahaa ei ollut missään. Vain rakkaita ympärillä. Sitä on onni.
Takaisin eilisen illan havaintoihin. Kontrastia. Jurrisia ympärillä yökkäröimässä, voi täytyy sanoa, että sitä en kyllä kaipaa ollenkaan. Lasinsiruja, tyylittömyyttä.Ehkä ankein tapaus oli aivan sekaisin oleva mies (jos mieheksi kutsua voi)joka huusi, murisi, öykkäröi agressiivisesti haluavansa pi***a, hän toisti sanaa loputtomasti. Kerroin hänelle aika tarkkaan mitä mieltä olin. Hän tyytyi kohtaloonsa pieni pelko takamuksessaan. Pelottavaa.
Vaikka oli ehdottoman hauskaa olla rakkaan ystävän kanssa ulkona, tuulettaa aivoja ja kuluttaa lopuksi tanssilattiaa Hesarilla, oli niin paljon moukkamaisia ehdotuksia, epäkorrektia käytöstä, sisällyksettömiä kuvioita ympärillä, että oikeastaan oli ihana ajatus viettää tuleva lauantai-ilta kotona, rauhassa. Eilisen tapaisia iltoja pitää toki olla aina välillä ja silloin niistä osaa nauttiakin. Ja täytyy sanoa, että oli piristävää käydä erilaisissa paikoissa mitä yleensä.
Eilen oli hauska huomata (taas), että kun m astui ravintolaan, sydämeni heitti voltin ja toisenkin. Olin levoton, olin hehkua, kaipuuta ja ylpeyttä. Vain hän. Piilottelin itseäni, hän etsi minua. Kiersi ravintolassa. Portaita ylös. Takaisin alas. Siinä vaiheessa, kun hän otti puhelimen käteensä soittaakseen minulle, menin lasisermin taakse. Nojasin kädet levällään, tuijotin tiivisti häntä kohti, huulet muodostivat Dracula elokuvan tehokkaat sanat:" See me now." Lähettyvillä olijat katsoivat aluksi että mikäs tuolla naikkosella on, kun jähmettynyt intensiivinen katse vie jonnekin. He seurasivat katsettani, katseeni yritti polttaa seinämään aukon, josta voisin kuiskata kaukaisuuteen:täällä olen. Minä hymyilin. Hän näki.Tehokasta.
Eilisiä pitkiä keskusteluja P:n kanssa sivusi ihmisuhteiden vaikeus tai ylipäätään elämän ymmärtäminen. Pelottavalta tuntui ajatus, että jos kaikki nyt kuitenkin menisi pieleen m:n kanssa, saattaisi tuntua mahdottomalta löytää ihminen rinnalleen, jota kohtaan voisin tuntea kuinka tunnen häntä kohtaan. On se ehkä mahdollista, jos lakkaisin tuntemasta näin.
Mutta tiedän, että olen monella tapaa myös hänelle ainutlaatuinen. Meillä on hyvä yhdessä. Ja siksi minulla on rauhaisa olo. Vahva olo. Aika näyttäköön minne elämänpolkumme vievät. Ei ole kiirettä minnekään. Olen tässä nyt ja hengitän. Olen tässä nyt ja kuuntelen. Olen tässä niin kauan, kun sydämeni/sydämemme sanoo, niin olevan hyvä. Toki sydän itkeekin välillä, ei se itkisi jos ei tuntisi vahvasti. Tulevaisuudessa voi olla paljon asiota, joista ei osaa edes kuvitella mitään vielä. Mutta kuten sanoin, olen tässä nyt. Kaikkineen.
Hänellä on haaveena matkustella paljon ja todella toivon, että hän toteuttaa haaveitaan. Itse en pysty TÄLLÄ HETKELLÄ lähtemään pitkille matkoille. Joskus varmasti pystyn ja lyhyemmät visiitit olisivat nytkin mahdollisia jotenkin järjestää.
Olen onnellinen, että olemme tutustuneet. Ihmissuhteet ovat niin äärettömän vaikeita elämän arjen puristuksessa, unelmissa ja fantasioissa. Jos rinnalleen löytyy ihminen, joka pystyy ymmärtämään sinua (ja toisin päin), haluaa puhua, kuunnella, keskustella, jakaa hetkiä kanssasi eikä katoa hädän hetkellä. Sitä aarretta pitää vaalia, antaa tilaa hengittää, helliä. Puhua. Se ei tule helpolla. Sitä ei löydä helpolla. Mutta se on mahdollista. Jollain tavalla. Se on se avain.
Aamulla suutelin hymyä. Lähdin. On ihana sulkea ovi perässään hymyillen.
Söimme herkullista puna-ahventa, todella hyvää punaviiniä. Blenderiin mangoja, banaaneja, Malibua ja vaniljavodkaa sekä tietysti jäitä ja -nam!- todella maukasta juomaa syntyi! Caipiriñat antoivat lisäpotkua ja sitten lähdettiin! Menimme ensimmäiseksi Teatteriin. Ja hassua kyllä m astui ovesta varmaan samaan aikaan ravintolaan kuin mekin, toiselta puolen. Sovimme, että tiemme kohtaavat kolmen aikaan yöllä. Teatterin terassilla jaksoimme nauttia vain yhdet juomat. Tyylikkään sisustuksen omaava Mecca tarjoili sampanjaa ja sangriaa. Belgessä saimme keskustella rauhassa ja kyllä keskusteltavaa riittikin. Rakentavaa keskustelua ihmissuhteista, kyseenalaistuksia, pohdintoja, elämän prioriteetteja ja aimo annos itsetunnon kohotusta:) Usein ravintolailloissa menee pieleen se , että seistään kamalassa metelissä, järkevästä keskustelusta ei tietoakaan. Olimme P:n kanssa samaa mieltä, kuinka sielu lepää, kun pääsee luonnon rauhaan. Hehkutin tämän viikon mökkireissua silmät intoa täynnä. Kuinka ihanaa oli tehdä mökillä yhdessä ruokaa, uida kaikessa rauhassa. Ottaa saunavihdalta kyytiä kunnolla saunan valaistuksen ollessa satumaisen kaunis kostealla iholla. Soutaa saaren ympäri ja keinutttaa toista riippumatossa. Lähteä ajamaan kumiveneellä niin paljon kuin siitä lähtee, keulia. Vihreiden sävyjen loputon kauneus ja auringon kurkistavat säteet hiljaisuuden keskellä sai kyllä unohtamaan koko ympäröivän maailman, mitään pahaa ei ollut missään. Vain rakkaita ympärillä. Sitä on onni.
Takaisin eilisen illan havaintoihin. Kontrastia. Jurrisia ympärillä yökkäröimässä, voi täytyy sanoa, että sitä en kyllä kaipaa ollenkaan. Lasinsiruja, tyylittömyyttä.Ehkä ankein tapaus oli aivan sekaisin oleva mies (jos mieheksi kutsua voi)joka huusi, murisi, öykkäröi agressiivisesti haluavansa pi***a, hän toisti sanaa loputtomasti. Kerroin hänelle aika tarkkaan mitä mieltä olin. Hän tyytyi kohtaloonsa pieni pelko takamuksessaan. Pelottavaa.
Vaikka oli ehdottoman hauskaa olla rakkaan ystävän kanssa ulkona, tuulettaa aivoja ja kuluttaa lopuksi tanssilattiaa Hesarilla, oli niin paljon moukkamaisia ehdotuksia, epäkorrektia käytöstä, sisällyksettömiä kuvioita ympärillä, että oikeastaan oli ihana ajatus viettää tuleva lauantai-ilta kotona, rauhassa. Eilisen tapaisia iltoja pitää toki olla aina välillä ja silloin niistä osaa nauttiakin. Ja täytyy sanoa, että oli piristävää käydä erilaisissa paikoissa mitä yleensä.
Eilen oli hauska huomata (taas), että kun m astui ravintolaan, sydämeni heitti voltin ja toisenkin. Olin levoton, olin hehkua, kaipuuta ja ylpeyttä. Vain hän. Piilottelin itseäni, hän etsi minua. Kiersi ravintolassa. Portaita ylös. Takaisin alas. Siinä vaiheessa, kun hän otti puhelimen käteensä soittaakseen minulle, menin lasisermin taakse. Nojasin kädet levällään, tuijotin tiivisti häntä kohti, huulet muodostivat Dracula elokuvan tehokkaat sanat:" See me now." Lähettyvillä olijat katsoivat aluksi että mikäs tuolla naikkosella on, kun jähmettynyt intensiivinen katse vie jonnekin. He seurasivat katsettani, katseeni yritti polttaa seinämään aukon, josta voisin kuiskata kaukaisuuteen:täällä olen. Minä hymyilin. Hän näki.Tehokasta.
Eilisiä pitkiä keskusteluja P:n kanssa sivusi ihmisuhteiden vaikeus tai ylipäätään elämän ymmärtäminen. Pelottavalta tuntui ajatus, että jos kaikki nyt kuitenkin menisi pieleen m:n kanssa, saattaisi tuntua mahdottomalta löytää ihminen rinnalleen, jota kohtaan voisin tuntea kuinka tunnen häntä kohtaan. On se ehkä mahdollista, jos lakkaisin tuntemasta näin.
Mutta tiedän, että olen monella tapaa myös hänelle ainutlaatuinen. Meillä on hyvä yhdessä. Ja siksi minulla on rauhaisa olo. Vahva olo. Aika näyttäköön minne elämänpolkumme vievät. Ei ole kiirettä minnekään. Olen tässä nyt ja hengitän. Olen tässä nyt ja kuuntelen. Olen tässä niin kauan, kun sydämeni/sydämemme sanoo, niin olevan hyvä. Toki sydän itkeekin välillä, ei se itkisi jos ei tuntisi vahvasti. Tulevaisuudessa voi olla paljon asiota, joista ei osaa edes kuvitella mitään vielä. Mutta kuten sanoin, olen tässä nyt. Kaikkineen.
Hänellä on haaveena matkustella paljon ja todella toivon, että hän toteuttaa haaveitaan. Itse en pysty TÄLLÄ HETKELLÄ lähtemään pitkille matkoille. Joskus varmasti pystyn ja lyhyemmät visiitit olisivat nytkin mahdollisia jotenkin järjestää.
Olen onnellinen, että olemme tutustuneet. Ihmissuhteet ovat niin äärettömän vaikeita elämän arjen puristuksessa, unelmissa ja fantasioissa. Jos rinnalleen löytyy ihminen, joka pystyy ymmärtämään sinua (ja toisin päin), haluaa puhua, kuunnella, keskustella, jakaa hetkiä kanssasi eikä katoa hädän hetkellä. Sitä aarretta pitää vaalia, antaa tilaa hengittää, helliä. Puhua. Se ei tule helpolla. Sitä ei löydä helpolla. Mutta se on mahdollista. Jollain tavalla. Se on se avain.
Aamulla suutelin hymyä. Lähdin. On ihana sulkea ovi perässään hymyillen.
posted by ~e~ at 1:07 PM
2 Comments:
Puitpa aika tarkkaan sanoiksi sen mitä olen yksin saunassa istuessani pohtinut viime aikoina.. :) Nykyinen mieheni on juuri tuota mannaa sielulle ja voidetta niille kolhuille joita olen elämästä saanut, ja kaiken lisäksi hän on lahjoittanut minulle ihanan lapsen, kohta toisenkin.. :D
Hormonit ehkä ovat osasyy tunteiluun, mutta täytyy silti sanoa että joskus on niin onnellinen olo että itkettää. Se (onni) on ollut harvinaista herkkua meikäläisen elämässä ennen kuin tapasin rakkaan mörrimöykkyni!
On ihana kuulla, että vauva-arjen keskellä voi sitä aitoa onnea kokea kuvaamallasi tavalla. Kerran m sanoikin minulle, olenko ajatellut että se saattaisi olla aika erilaista (vaikka se onkin rankkaa aikaa) ilman ylimääräisiä ongelmia (lue:alko). Lohduttava ajatus:)
Tsemppiä loppuraskauteen, jännitän mukana!
Post a Comment
<< Home