Kävelyjä takaisin

Sain eilen yllättäen viestin entiseltä naapuriltani (n.neljän vuoden takaa), emme tunteneet toisiamme hyvin. Mutta muistan kerran kun minulla oli kauhea suru ja tuska selvitä tietoisuudessa, että kaikki on huonosti ja ero on edessä; itkin hänelle hiekkalaatikon reunalla, juhannuspäivänä.

Olin sanonut avomiehelleni, ettei elämämme voi jatkua näin ja olisi parempi jos muuttaisimme erillemme. Ja lähdin lasten kanssa juhannuspäivänä aamukävelylle. Työnsin rattaita pitkin joen rantaa, kävelin ympyrää suruissani, tyhjänä romuna - niin yksin. Maailman ihanimmat aarteet vierelläni. Kuitenkin. Yritin hengittää ilmaa, olla tuntematta mitään. Palattuani kotiin pöydällä oli lappu:"lähdin etsimään asuntoa." Yeah right, juhannuspäivänähän niitä löytyy.

Niin, naapuriin palatakseni, hän oli lapsiensa kanssa ulkona. Kyseli kuulumisia ja siinä maailmankaikkeuden romahdushetkessä en halunnut esittää mitään. Itkin ja kerroin kuinka paha minun on ja miksi. Vaikka tiesin, että parempi olisi erota, se sattuu kuitenkin niin paljon. Lapset olivat yksi- ja kaksivuotiaat, melkein vauvoja vain. Haavekuvat perheestä (tai niiden rippeet oikeastaan) ropisivat siinä kuin jääkylmä vesi minun niskaani. Palelin ja olin heikko, mutta äärettömän päättäväinen ja rohkea, kuitenkin. Olisi ollut helppo jäädä.

Nyt eilen siis entinen naapurinrouva otti yhteyttä minuun, koska hänen oli paha olla, ero oli tullut viime viikolla. Hän jäi neljän lapsen kanssa yksin. Lupasin, että voimme nähdä ja jutella. Sanoin, että muistan ajan kun itkin hiekkalaatikolla ja hän sanoi että ehkä juuri siksi hän halusi ottaa yhteyttä, tulin kuulemma elävästi mieleen.

Elämän tiet vievät ihmeellisiin paikkoihin. Risteyksissä voi kohdata ihmisiä, joilla voi olla jokin erityinen merkitys. Kuka tietää.