Avautumista urakalla

"Puolustuspuhe" yksinhuoltajuudelle ja muuta aivojen tyhjennys tavaraa:

Usein kuulee pohdittavan miten suuri kauheus olisi olla yksinhuoltaja. Yksinhuoltaja sanasta ikäänkuin muka kaikuisi: ankeus, apatia, katkeruus ja epäonnistuminen. Surkea lähiöhuora, joiden lapset näkevät nälkää. Ah, kuinka rakastankaan raflaavia stereotypioita.Tosin suhtautuminen ei varmaan ole enää, onneksi,näin kapea-alaista. Itse asuin lapsena lähiössä, onnellisen lapsuuden, yksinhuoltajaäidin hyvässä hoivassa.

Niin elämä ei ole helppoa. En minäkään siis koskaan ole haaveillut ns. yksinhuoltajuudesta. Mutta ei sen todellakaan tarvitse olla maailmanloppu. Ja se on oma valintani. Sen toki tiedän, että minullakin on ollut rankempia kausia ja varmasti sellaiset yksinhuoltajat, jotka ovat todella yksin joutuvat äärimmäisen koville. Tiedän. Mutta sankaruutta syntyy joskus raadollisen arjen keskellä. Sankaruus on selviytymistä. Kunnioitan todella niitä, jotka jaksavat ja ovat jaksaneet. Niitä, jotka yrittävät.

Nyt ankeasti ranskalaisin viivoin joitakin näkökantoja yksinhuoltajuudesta, kuitenkaan mitään yleistämättä:

- yksinhuoltaja voi olla omasta tahdostaan
- eropäätöksen teko vaatii rohkeutta
- jos on halunnut erota, niin usein olosuhteet ovat eron jälkeen paremmat, syystä tai toisesta, ainakin kun tilanne on tasaantunut
(ei siis tarkoita, etteikö jätetyt yksinhuoltajat/lesket, voisi löytää uutta suuntaa/onnea elämälle, se vain vie todennäköisesti kauemmin aikaa)

- jos tilanne on ollut sellainen, että oikeasti perhe elämä sujuu jotenkin muuten paremmin kuin ns. ydinperheessä, miksi ihmeessä ainokaista elämäämme pitäisi elää onnettomana?!

- vaikeuksista syntyy vahvuutta, jos opetukset osaa ottaa oikeasti todesta

- muistikuva: yksinhuoltajuus on esim. silloin kauheaa, kun koko perhe oksentaa jo kolmatta päivää. Pyydät naapurilta porkkanoita. Et uskalla kävellä postilaatikolle, jos pienin vaikka oksentaa sillä aikaa. Istut kodin portailla ja itket sumuisine aivoinesi voimattomuuttasi. (vaikka todellisuudessa leijonaäidin vaistot ovat pitäneet tilannetta käsittämättömästi hallussa, pesukone laulaa linkoen jo kuudetta kertaa päivän aikana) Ovikello soi ja äiti/mummu antaa ruokakassin pikaisesti. Kaikki järjestyy!Huh!

- joskus on yksinäistä, mutta
toisaalta oma ylhäisyys kaaoksen keskellä on varsin lohdullista ja mukavaa
- rahaa ei ole liikaa, mutta kuitenkin niin että pärjäämme aivan hyvin


Haaveilen edelleen, että saisin jonain päivänä sellaisen perheen, jossa on myös toinen aikuinen. Todella toivon sitä! Ja olen oikeasti valmis siihen, vaikka tiedänkin ettei se ole helppoa.

Toki on isompi kynnys lähteä seurustelemaan naisen/miehen kanssa , jolla on jo lapsia. Pieni, sievä kirosana: yksinhuoltaja! Vaikka todistetusti olemmekin aika ihania!

Ja jos on todella rakastunut kyseisen ihmiseen, sen ei pitäisi olla ylitse pääsemätön ongelma, (varsinkaan jos erovanhemmilla on hyvät välit keskenään ja ylipäätään toivoo omaankin perhe-elämään lapsia), sillä enhän minäkään olisi juuri sellainen kuin olen nyt ilman lapsiani tai mitään elämässäni tapahtuneita asioita. Minä olen minä. Minä olen minun elämäni. Yksinkertaista logiikkaa! Rakastunut minuun..

Hiljaa kannattaa kuitenkin edetä, turha luoda suuria uusperheilluusioita liian varhain. Kaikella on aikansa, jos on. (siitä enemmän ehkä joskus myöhemmin, rönsyilevä tekstini menee kohta solmuun)

Arjen vaatimukset usein romuttavat ihanan romanttiset kuvitelmat. Arjen vaatimuksille pitää välillä sanoa ei! On sitten ydinperheellinen, yksinhuoltaja, uusperheellinen, sinkku, etävanhempi tai lähi-isä, omaa aikaa täytyy ottaa! Ei ole mitään annettavaa kenellekään jos ei ole sitä omaa aikaa, tai yhteistä aikaa kumppanin kanssa. En pode huonoa omaatuntoa, että järjestän itselleni vapaa-aikaa. Ja tiedän, että esim. mummolassa ja vaarilassa on aina huippu hauskaa; molempi parempi!

JOS/kun joskus

- uusperheessä on omat ongelmansa, mutta jotenkin uskon ja toivon, että jos on saanut ns. uuden tilaisuuden on valmis "taistelemaan" onnesta

- uskon tietäväni aika hyvin ne karikot, joihin lapsiperheet joutuvat (tosin taitaa aika kullata muistot), jospa joitakin osaisi jo ohittaa. Luovimistaitojen kehittyessä ei katso maailmaa ja perusarkea niin vaaleanpunaisten lasien lävitse. Tarkkanäköisyys kehittyy. Tietenkään tämä ei ole mikään takuu :) Tuotekehittelyn tulos, koekäytetty. Paranneltu. Hmm, hyi minua!

- ja jos on paljon rakkautta, ystävyyttä, kärsivällisyyttä, epäitsekkyyttä, taitoa puhua ja tahtoa elää yhdessä , vaikeuksista on mahdollista selviytyä. Jaksan siihen uskoa!

MUTTA, (ei enää)

Alkoholismi on asia, joka pahimmillaan kumoaa kaikki säännöt, lupaukset, toiveet. Jos parisuhdetta, perhettä haluaa hoitaa ns. normaalit toimintatavat eivät ole mahdollisia. Alkoholismi on sairaus. Alkoholismi satuttaa henkisesti(joskus muutenkin) kaikkia läheisiä, ennemmin tai myöhemmin. Alkoholisti ei ole huono ihminen tai paha. Alkoholismi kylvää häpeää, joka pitää otteessaan. Alkoholisti on itse vastuussa elämästään. Ja omasta vapaasta tahdostaan alkoholisti kuitenkin juo, vaikka riippuvuus onkin se kauhea pakotin. Alkoholisti ei suinkaan ole ainostaan sillan alla asuva peikko, niinkuin lapsena luulin. Alhoholisti voi olla hurmaava. Hilpeä. Ystävällinen. Rikki. Masentunut. Ahkerakin. Rakastunut ja innostunut. Mutta kamalan tuhon tiellä, niin kauan kuin haluaa olla siellä, joskus kauemminkin. Joskus ei edes niin kauan.

Niin, kuten jo sanoin: alkoholismi on asia, joka pahimmillaan kumoaa kaikki "säännöt", lupaukset, toiveet . Se , että haluaako perheen kokevan kaiken tämän ydinperheenä on toki jokaisen valinta.

Jos en voi suoranaisesti vaikuttaa johonkin asiaan (pätee kaikkeen), pitkällisten yrityksien, pohdintojen ja turhautumisien jälkeen, miksi käyttää loputtomasti energiaansa johonkin sellaiseen asiaan, joka vain rasittaa ja satuttaa entistä pahemmin läheisiäsi ja itseäsi?

Halusin vain pois ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä, ennen kuin olisin muuttunut vielä kauheammaksi pirttihirmuksi. Katkeraksi. Olin jo aika ikävä tapaus, pahimmillani. Syystäkin tosin. Ja ajattelin myös, että kun lapset ovat ihan pieniä, heillekin ero on helpompi asia. Monet itkut on itketty. Suru oli suuri, pettymys kova. Itsetunnonkin takia oli tärkeää tehdä raskaita päätöksiä. Tärkeintä on mahdollisimman onnellinen koti, jossa tunteet näytetään aidosti, tehdään mitä sanotaan; pitää olla perusluottamus. Itketään ja nauretaan. Joskus raivotaan. Tanssitaan ja tehdään iltapalaa.

Jos joku lukijoista (ainakin siskoni!) tunnistaa minut ja sitäkautta joitakin em. henkilöitä, haluan korostaa, että tässä on kyse minun kokemuksistani ja ajan muovaamista ajatuksistani. Tarkemmin mietittynä tunnistettavuus ei sinänsä ole ongelma, sillä meidät tuntevat ihmiset tietävät nämä asiat muutenkin. Eikä niitä ole koskaan salailtu, kummankaan osapuolen toimesta. En todellakaan halua mustamaalata ketään henkilöä. Kyse ei ole sellaisesta. Elämän haavat ei synny ilman suuria tunteita. Rakkaudella olemme lapsemme tehneet. Ja rakkaudella heidät hoidammekin. Sovussa. Erossa.

Moni asia on paljon paremmin, kaikilla osapuolilla:)

Kirjoituksen ydin on siis lyhyesti, hehe, kuuntele sydäntäsi ja elä hyvin tämä päivä, ole rohkea. Joskus sattuu enemmän, joskus vähemmän. Joskus ei. Elämä on olotila, joka voi muuttua. Paremmaksi, huonommaksi. Mitä haluat?