Äitini toi juuri äsken tytölleni kirjoituspöydän. Iloinen ja toivottu yllätys! Hyvät näkymät siitä pöydän äärestä; takapihan tammi ja pihlaja sulassa sovussa. Siinä olisi voinut muumipappakin kirjoittaa muistelmansa. Helposti. Sitä henkevöityy lehtien liikehdintää katsoessa.

Tässä missä kirjoitan ei ole ikkunaa. Ikkunasta katsominen auttaa aina ajatuksen kulkuun. Nyt ei kulje, ei.

Miksi muuten ikkunassa oleva ihminen näyttää jotenkin pelottavalta? Siis jos itse kävelee kadulla ja joku tuijottaa ikkunastaan jonnekin kaukaisuuteen. Seisoo ikkunan edessä, hiljaisuuden vallitessa. Siinä on jotain mikä karmii minua.