Jossain on sateenkaaren värejä

Kuva on tyttöni piirtämä kuva ja hän antoi sen tänään, kun hain hänet päiväkodista. Tänään päiväkotiin viemiset-ja noutamiset ovat varmasti monen vanhemman mielissä tuntuneet haikeilta.

Eilen, kun uutisissa sanottiin pikku-pojan kuolleen päiväkodissa, kyyneleet tulivat silmiini. Juu, tiedän kyllä maailmassa olevan niin paljon kurjuutta ja ikävää, ettei minun tarvitsisi paljon muuta tehdäkään kuin itkeä. Mutta tuollaiset tapahtumat, jonka seurauksien aiheuttamat tunteet ovat oman elämäntilanteen ja arkipäivän kosketuspinnan myötä erityisen pysäyttäviä, tuntuvat maailman vaikeuksien joukossa paljon läheisimmiltä. Käsittämätön tuska vanhemmilla, työntekijöillä, ystävillä.

Tottakai pieniä haavereita voi aina syntyä, mutta kyllä päivähoitoon pitäisi voida jättää lapsi niin, että siitä selviää hengissä. Säästöjä henkilökuntaresursseissa tehdään jatkuvasti. Toivottavasti tämän tapauksen myötä tajuttaisiin vihdoin, että valvovia silmiä tulee olla tarpeeksi ja toimintaympäristön turvallisuudesta tulee huolehtia huolellisesti, sillä lapsen perusluonne on uteliaisuus, oppisen halu ja maailman tutkailu. En voi miettiä, kuinka pieni on kävellyt, katsellut ja leikkinyt luottavaisin mielin. Ainoa mitä voi ajatella lohtuna, on ettei ollut kipua. Hänellä.

Lapsensa menettäneille tuska on suurempi kuin ihminen pystyy yksin kantamaan. Kun jostain saisi takaisin ne valoisat hetket. Pienen hymyn. Läheisten tuella on äärettömän suuri merkitys. Se on kuitenkin suru, joka on ikuinen. Rakkaus lapsiin on ikuista.

Tuo tyttöni tekemän kuvan värimaailma ja iloinen poni voisi symbolisoida lapsen elämän riemukkaita hetkiä. Valoisia ajatuksia. Niitä tarvitaan.