Pohdintaa, ilman kyyneleitä, oho?!

Puhuessamme on aina se sama hyvä tunne. Mielestäni ihmisillä, joilla on onnellista yhdessä ja kokevat,että he ovat toisilleen lähiomaisten ohella kaikkein tärkeimmät ihmiset, tulisi olla kiitollisia toisistaan. Minusta on väärin tuhota sellaista, koska elämästä ei koskaan tiedä.

Mutta joitakin sanoja ja tekoja ei kuitenkaan voi ymmärtää. Todella ristiriitaista. Ja samalla jos toinen kokee, ettei luultavasti yhteistä tulevaisuutta kaikesta hienosta huolimatta ole, on aika vaikea siinä sitten eläytyä. Toisaalta en oikein ymmärrä. Ristiriitaista. Toki haluan kumppanin, joka kokee, että olen jotain niin ainutlaatuista, että elämän vaikeudet eivät helpolla pääse nujertamaan. Haluan miehen, joka tulee läpi myrskyjen luokseni, kun ikävöi. Haluan Miehen. Miehen, joka uskaltaa. Vaikka aina kaikki voikin mennä pieleen.
Miehen, joka näkee meissä maailman. Pahassa ja hyvässä. Miehen, joka arvostaa rakkauttani. Haluaa antaa sekä saada. Ei vain yrittää syödä ja säästää samaa kakkua ja popsia sieltä täältä. Kaikkeen turtuu. Tunteiden hetket ovat liian lyhyitä, elokuvamaisia, siirrytään kohtauksesta toiseen. Minä haluan elämää, en elokuvaa! Pääroolin olen varmaan saanut. Haluan enemmän. Annan enemmän.

Tiedän, että tällä miehellä ketä rakastan, olisi annettavaa todella paljon.
Mutta ristiriitaisuuksien takia en oikein ymmärrä, miksei ole tahtoa.

Lähden nyt lapsen kanssa lääkäriin, jatkan myöhemmin.