Itken

Kiitos tyttönen kultainen, vaikka sanoitkin olevasi sanaton. Kirjeesi oli pitkä, ja itkin loputtomasti sitä lukiessani. Se on sydämessäni tallessa ja kiintolevyllä, mutta laitan viimeiset lauseet tähän. Se lohdutti, oikeasti.

"Sinun kotisi on lasten luona ja heidän kanssaan yhdessä löydätte vielä kotiin minne mahdutte kaikki ilman turhan suuria
kompromissejä. Uskon niin."

Aika on vain syönyt minusta mehut. Uskon, toivon. Mutta, joskus tuntuu,että uskoaan on vaikea ylläpitää. Se häviää ilmaan tomuna. Katoaa palatakseen - mutta millaisena. En koskaan haluasi menettää sitä aitoa uskoa rakkauteen. Elämään. Haluaisin antaa itsestäni kaiken tulevaisuudessakin, mutta pelkään että kyynisyys ja pelko karkoittavat elämää janoavan ilon, rehellisyyden ja ennenkaikkea luottamuksen.

Minulla on niin paljon rakkautta. Haluan rakastaa. Mutta olen rikkoontunut.