Pieni tarina
Aamun ensimmäiset tunnit
Aamun hiljaisuus on kietoutunut ympärilleni. Peiton alle, yhä syvemmälle unien maailmaan haluaisin painautua; maistella unikuvia, hmm, vain nukkua ja nukkua. En ole varma kuka minua puhuttelee: onko se korkea moraalini, arjen realismi vaiko kenties kurniva vatsa parkani - mutta noustava on! Kiroan. Onpa täällä hiljaista - hyvä niin.
Onnistun hivuttautumaan sängyltäni, peiton hellästä hoivasta kohti keittiötä. Vaikka olenkin vielä melkein unten rajamailla, ilahdun taas tänäkin aamuna aamiaisen herättävästä voimasta: appelsiinimehun ah! niin herkullisesta keltaisesta sävystä, tuoreen kahvin aromin leijailusta ja yllätyksistä, joita jääkaapistani löytyy. Olen kyllä löytänyt sieltä toisinaan aika omituisia ilmestyksiä. Kuinka kurkku voikaan muuttaa muotoaan niin yllättävästi? Loistokaveri tuo aamupala, ajattelen pukiessani kuluneita, monet reissut nähneitä suosikkihousujani jalkaan. Varmasti joku olisi sanonut, että hittoako tuollaisia kurjimuksia yllesi pistät. Niinpä tosiaan, mutta mielestäni on suorastaan huutava vääryys jos ihmisolento ei voi ymmärtää, että housuillani on tarina, joka kulkee kaikessa vaatimattomuudessaan aina mukanani. Jos sellaista lohdullisuutta ei pysty käsittämään eikä vastaanottamaan, saattaa olla monessa asiassa aika hukassa – niin minä luulen. Olenpa onnekas, minä ja housunrähjäni.
Havahdun, kello on taas käyttänyt aikaa ahnaasti. Ajatustenkulkuni on luonnollisesti täysin syytön kiireen syntyyn. – Ei, nyt on pakko kiiruhtaa, huutavat arjen realismi, moraali, ja alati ruokaa vaativa vatsani kuorossa. Huh, kylläpä hiljaisuuteen mahtuukin mölyä! Olen jo matkalla, siis melkein heti kohta perillä. Joskus aamuvarhaisella tuntuu kohtuuttomalta tämä kauhea kiire, sillä yö hyvästelee aamua niin kauniisti, että haluaisin pysähtyä ihailemaan aivan rauhassa. Tuntuu vaikealta pistää tennaria toisen eteen vauhdikkaasti (kuten varmasti arvasit, nekin ovat kovin kulahtaneet).
Olen puistonhoitajana kotikaupungissani. Tuolla edessä tuo kaunis puistoni jo näkyy. Astuessani puistoon, tunnen jotain mitä on vaikea kuvailla. Aamun hiljaisuus on kietoutunut ympärilleni, sen taika on vielä vahvasti läsnä. Katselen kun usva kiusaa leikitellen puiden lehtiä, hipaisee hellästi vain hetken ja siirtyy nopeasti eteenpäin. Aurinko kurkistaa - se hymyilee - saaden puiden vihreän hehkumaan niin puhtaana. Tunnen itseni sangen pieneksi. Ryhdyn kilpasille usvan kanssa. Minä lakaisen kivistä käytävää; luuta laulaa ja hiekka pöllyää. Tiedän näyttäväni hassulta ja mystiseltäkin usvan, hiekan sekä auringon tanssiessa ympärilläni - se on mukava ajatus!
Puisto on kaupungin sydän, kohtaan sen kaikki tunnetilat heti aamuvarhaisella ja vieläpä melkein yksinoikeudella. Huomaan astuneeni tuoreehkoon koiran jätökseen. – Perhana!, manailen. Fifi on kyllä mainio otus, mutta se rouva ”vaivihkaa katselen muualle, kun Fifi päästelee” voisi parfyymipilvineen opetella hiukan käytöstapoja! Hymyilen ajatuksesta, miltä hänen ilmeensä näyttäisi, kun hän saisi maistaa omaa lääkettään. Kuluneet (ja nyt myös haisevat) tennarini ihmettelevät kuinka jo varsin kypsään ikään ehtinyt rouva ei ole oppinut yksinkertaista ajatusta: sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Puisto on kaupungin sydän ja kuten jo sanoinkin, sen kaikki tunnetilat ovat aistittavissa, kaikkine vastakohtineen ja sävyineen. Mahtavaa!
Olen vuosien aikana oppinut tuntemaan monia mielenkiintoisia ihmisiä ja ennen kaikkea nähnyt todella hauskoja tarinoita ja oivalluksia – kunhan vain olen pitänyt silmäni avoinna ja mieleni valppaana. Joskus ihmiset ovat ihmetelleet, eikö työni käy pitkäveteiseksi. He eivät vain osaa aavistaakaan kuinka paljon puistossa tapahtuu. En koskaan juoruile näkemästäni tai kuulemastani – ehkäpä juuri siksi salaisuudet avautuvat minulle niin luontevasti.
Paras hetki päivässäni on kuitenkin aina se, kun hiljaisuus on kietoutunut ympärilleni. Puiston kauneus on mykistävää, satumaista; vanhoista puista huokuu viisautta, joka saa minut nöyräksi, mutta vahvaksi. Olenpa onnekas. Taas on uusi päivä nousemassa taivaanrannan takaa; täynnä mahdollisuuksia - jos kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan, ajattelen. Puut huokaavat hiljaa, taitavat tietää mitä tarkoitan. Hymyillen jatkan uurastustani; usva on kadonnut, taivaansini on heleää.
Aamun hiljaisuus on kietoutunut ympärilleni. Peiton alle, yhä syvemmälle unien maailmaan haluaisin painautua; maistella unikuvia, hmm, vain nukkua ja nukkua. En ole varma kuka minua puhuttelee: onko se korkea moraalini, arjen realismi vaiko kenties kurniva vatsa parkani - mutta noustava on! Kiroan. Onpa täällä hiljaista - hyvä niin.
Onnistun hivuttautumaan sängyltäni, peiton hellästä hoivasta kohti keittiötä. Vaikka olenkin vielä melkein unten rajamailla, ilahdun taas tänäkin aamuna aamiaisen herättävästä voimasta: appelsiinimehun ah! niin herkullisesta keltaisesta sävystä, tuoreen kahvin aromin leijailusta ja yllätyksistä, joita jääkaapistani löytyy. Olen kyllä löytänyt sieltä toisinaan aika omituisia ilmestyksiä. Kuinka kurkku voikaan muuttaa muotoaan niin yllättävästi? Loistokaveri tuo aamupala, ajattelen pukiessani kuluneita, monet reissut nähneitä suosikkihousujani jalkaan. Varmasti joku olisi sanonut, että hittoako tuollaisia kurjimuksia yllesi pistät. Niinpä tosiaan, mutta mielestäni on suorastaan huutava vääryys jos ihmisolento ei voi ymmärtää, että housuillani on tarina, joka kulkee kaikessa vaatimattomuudessaan aina mukanani. Jos sellaista lohdullisuutta ei pysty käsittämään eikä vastaanottamaan, saattaa olla monessa asiassa aika hukassa – niin minä luulen. Olenpa onnekas, minä ja housunrähjäni.
Havahdun, kello on taas käyttänyt aikaa ahnaasti. Ajatustenkulkuni on luonnollisesti täysin syytön kiireen syntyyn. – Ei, nyt on pakko kiiruhtaa, huutavat arjen realismi, moraali, ja alati ruokaa vaativa vatsani kuorossa. Huh, kylläpä hiljaisuuteen mahtuukin mölyä! Olen jo matkalla, siis melkein heti kohta perillä. Joskus aamuvarhaisella tuntuu kohtuuttomalta tämä kauhea kiire, sillä yö hyvästelee aamua niin kauniisti, että haluaisin pysähtyä ihailemaan aivan rauhassa. Tuntuu vaikealta pistää tennaria toisen eteen vauhdikkaasti (kuten varmasti arvasit, nekin ovat kovin kulahtaneet).
Olen puistonhoitajana kotikaupungissani. Tuolla edessä tuo kaunis puistoni jo näkyy. Astuessani puistoon, tunnen jotain mitä on vaikea kuvailla. Aamun hiljaisuus on kietoutunut ympärilleni, sen taika on vielä vahvasti läsnä. Katselen kun usva kiusaa leikitellen puiden lehtiä, hipaisee hellästi vain hetken ja siirtyy nopeasti eteenpäin. Aurinko kurkistaa - se hymyilee - saaden puiden vihreän hehkumaan niin puhtaana. Tunnen itseni sangen pieneksi. Ryhdyn kilpasille usvan kanssa. Minä lakaisen kivistä käytävää; luuta laulaa ja hiekka pöllyää. Tiedän näyttäväni hassulta ja mystiseltäkin usvan, hiekan sekä auringon tanssiessa ympärilläni - se on mukava ajatus!
Puisto on kaupungin sydän, kohtaan sen kaikki tunnetilat heti aamuvarhaisella ja vieläpä melkein yksinoikeudella. Huomaan astuneeni tuoreehkoon koiran jätökseen. – Perhana!, manailen. Fifi on kyllä mainio otus, mutta se rouva ”vaivihkaa katselen muualle, kun Fifi päästelee” voisi parfyymipilvineen opetella hiukan käytöstapoja! Hymyilen ajatuksesta, miltä hänen ilmeensä näyttäisi, kun hän saisi maistaa omaa lääkettään. Kuluneet (ja nyt myös haisevat) tennarini ihmettelevät kuinka jo varsin kypsään ikään ehtinyt rouva ei ole oppinut yksinkertaista ajatusta: sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Puisto on kaupungin sydän ja kuten jo sanoinkin, sen kaikki tunnetilat ovat aistittavissa, kaikkine vastakohtineen ja sävyineen. Mahtavaa!
Olen vuosien aikana oppinut tuntemaan monia mielenkiintoisia ihmisiä ja ennen kaikkea nähnyt todella hauskoja tarinoita ja oivalluksia – kunhan vain olen pitänyt silmäni avoinna ja mieleni valppaana. Joskus ihmiset ovat ihmetelleet, eikö työni käy pitkäveteiseksi. He eivät vain osaa aavistaakaan kuinka paljon puistossa tapahtuu. En koskaan juoruile näkemästäni tai kuulemastani – ehkäpä juuri siksi salaisuudet avautuvat minulle niin luontevasti.
Paras hetki päivässäni on kuitenkin aina se, kun hiljaisuus on kietoutunut ympärilleni. Puiston kauneus on mykistävää, satumaista; vanhoista puista huokuu viisautta, joka saa minut nöyräksi, mutta vahvaksi. Olenpa onnekas. Taas on uusi päivä nousemassa taivaanrannan takaa; täynnä mahdollisuuksia - jos kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan, ajattelen. Puut huokaavat hiljaa, taitavat tietää mitä tarkoitan. Hymyillen jatkan uurastustani; usva on kadonnut, taivaansini on heleää.
posted by ~e~ at 9:31 AM
1 Comments:
Hieno!!!
Post a Comment
<< Home