Unelmakämppä osa 1
Kyllähän jo kokemuksesta pitäisi muistaa, että oksennustauti tulee
yleensä molemmille lapsille. Siis kotona olo jatkuu, nyt on pienen neidon vuoro sairastaa, poika jo juoksee pirteänä pihalla.
Neito Bstar iloitsee uudesta tulevasta kodistaan. Hieno homma! Jännitin ihan täysillä mukana, muistan kuinka haaveilin saavani nykyisen kotini.
Olin kirjoittanut hakemukseen liitteeksi kirjeen elämäntilanteestamme runollisen kauniisti, mutta vahvasti, määrätietoisesti. Voittajafiiliksin, mutta sopivan maanläheisesti. Kuvitin hakemuksen suloisin kuvin lapsista, nauravina, ei yhtään räkänokkaisina olentoina, ja itsenikin siihen tietenkin laitoin: Meidän perhe! Kirjeen lisäksi listasin ranskalaisin viivoin miksi olemme hyviä asukkaita. Harmi, en löytänyt listaa tähän hätään. Mutta, jo kun vein hakemuksen sain palautetta hakemuksesta, ettei tälläisiä yleensä näe.
-Papukaijamerkki ja kymmenen pistettä, sanoi Irma tiskin takana. Mutta samaan hengenvetoon kertoi, että hakijoita on paljon. Joten ei kannata liikoja odotella.
Unelmissani siinti aivan uusi rivitaloasunto, jossa olisi oma takapiha, makuuhuoneesta pääsisi parvekkeelle. Oma sauna ja puhdasta. Uusi keittiö sekä portaiden alla lapsille hauska leikkipaikka lastenhuoneen lisäksi. Sopivasti tilaa juuri meidän perheelle. Rauhallista, turvallista, mutta sopivan lähellä stadia.
Vastausta ei kuulunut. Odotin. Surin ja odotin. Leikin pohjapiirroksilla, tein mittakaavassa huonekaluista pahvimalleja ja vääntelin ja kääntelin. Isovanhempani olivat käyneet salaa katsomassa paikan päällä asuntoa,mutta eivät kertoneet minulle kuinka ihanasta paikasta oli kyse. He pelkäsivät, jos en saa tätä kotia, miten suuri pettymys tulee olemaan. Minä olin nähnyt vain arkkitehdin piirustukset ja tiesin, että talot ovat keskeneräisiä.
Määräaika umpeutui. Ja päätin samaisena perjantaina mennä toimistolle kysymään, onko päätökset varmasti tulleet, sillä asiasta ilmoitettaisiin vain jos asunnon saa. Ja minun postilaatikko ei ollut yhtään laulanut. Virkailija sanoi, että itseasiassa päätökset ovat vasta tehty juuri tänään olleessa kokouksessa. Olin iloinen, siis toivoa oli vielä jäljellä. Kirjeet postitettaneen pian. Olin jo poistumassa, virkailija kysyi tietojani kertoakseen päätöksestä. Olin aivan kauhuissani, nytkö saan tuomion. Ai, siis kerrot ihan tässä, nyt hetikö, apua. Ei en halua. Juu haluan. Kylläpä joskus sekunnit voivat tuntua pitkiltä. Kauhistuttavan pitkiltä. Toivoin, toivoin. -Juu, nyt on käynyt niin, että te saatte sen asunnon! Olin varmaan maailman iloisimman näköinen otus sillä hetkellä. Hihkaisin onnesta ja tottakai rupesin vielä itkemäänkin. Juu, kiitos kiitos. Ihanaa! Hei, hei! Virkailijaakin hymyilytti. Hän kertoi hakemuksia olleen lähemmäs neljäsataa, asuntoja 24.
Kävelin kadulla, työntelin pikkuisia tuplarattaissaan ja itkin onnesta. Kaikki järjestyy! Unelma oli täyttynyt, vaikka elämäntilanne oli juuri todella raskas, tuntui kuin olisi saanut uuden mahdollisuuden.
yleensä molemmille lapsille. Siis kotona olo jatkuu, nyt on pienen neidon vuoro sairastaa, poika jo juoksee pirteänä pihalla.
Neito Bstar iloitsee uudesta tulevasta kodistaan. Hieno homma! Jännitin ihan täysillä mukana, muistan kuinka haaveilin saavani nykyisen kotini.
Olin kirjoittanut hakemukseen liitteeksi kirjeen elämäntilanteestamme runollisen kauniisti, mutta vahvasti, määrätietoisesti. Voittajafiiliksin, mutta sopivan maanläheisesti. Kuvitin hakemuksen suloisin kuvin lapsista, nauravina, ei yhtään räkänokkaisina olentoina, ja itsenikin siihen tietenkin laitoin: Meidän perhe! Kirjeen lisäksi listasin ranskalaisin viivoin miksi olemme hyviä asukkaita. Harmi, en löytänyt listaa tähän hätään. Mutta, jo kun vein hakemuksen sain palautetta hakemuksesta, ettei tälläisiä yleensä näe.
-Papukaijamerkki ja kymmenen pistettä, sanoi Irma tiskin takana. Mutta samaan hengenvetoon kertoi, että hakijoita on paljon. Joten ei kannata liikoja odotella.
Unelmissani siinti aivan uusi rivitaloasunto, jossa olisi oma takapiha, makuuhuoneesta pääsisi parvekkeelle. Oma sauna ja puhdasta. Uusi keittiö sekä portaiden alla lapsille hauska leikkipaikka lastenhuoneen lisäksi. Sopivasti tilaa juuri meidän perheelle. Rauhallista, turvallista, mutta sopivan lähellä stadia.
Vastausta ei kuulunut. Odotin. Surin ja odotin. Leikin pohjapiirroksilla, tein mittakaavassa huonekaluista pahvimalleja ja vääntelin ja kääntelin. Isovanhempani olivat käyneet salaa katsomassa paikan päällä asuntoa,mutta eivät kertoneet minulle kuinka ihanasta paikasta oli kyse. He pelkäsivät, jos en saa tätä kotia, miten suuri pettymys tulee olemaan. Minä olin nähnyt vain arkkitehdin piirustukset ja tiesin, että talot ovat keskeneräisiä.
Määräaika umpeutui. Ja päätin samaisena perjantaina mennä toimistolle kysymään, onko päätökset varmasti tulleet, sillä asiasta ilmoitettaisiin vain jos asunnon saa. Ja minun postilaatikko ei ollut yhtään laulanut. Virkailija sanoi, että itseasiassa päätökset ovat vasta tehty juuri tänään olleessa kokouksessa. Olin iloinen, siis toivoa oli vielä jäljellä. Kirjeet postitettaneen pian. Olin jo poistumassa, virkailija kysyi tietojani kertoakseen päätöksestä. Olin aivan kauhuissani, nytkö saan tuomion. Ai, siis kerrot ihan tässä, nyt hetikö, apua. Ei en halua. Juu haluan. Kylläpä joskus sekunnit voivat tuntua pitkiltä. Kauhistuttavan pitkiltä. Toivoin, toivoin. -Juu, nyt on käynyt niin, että te saatte sen asunnon! Olin varmaan maailman iloisimman näköinen otus sillä hetkellä. Hihkaisin onnesta ja tottakai rupesin vielä itkemäänkin. Juu, kiitos kiitos. Ihanaa! Hei, hei! Virkailijaakin hymyilytti. Hän kertoi hakemuksia olleen lähemmäs neljäsataa, asuntoja 24.
Kävelin kadulla, työntelin pikkuisia tuplarattaissaan ja itkin onnesta. Kaikki järjestyy! Unelma oli täyttynyt, vaikka elämäntilanne oli juuri todella raskas, tuntui kuin olisi saanut uuden mahdollisuuden.
posted by ~e~ at 12:00 PM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home