Hiljaa kytevää kapinaa tai jotain

Elämä tuntuu omituiselta, kun lapset ovat mummolassa. Tai ne hetket, kun en ole kotona menee oikein sujuvasti. Hiljaiset hetket yleensä elämää täynnä olevassa talossa ovat omituisia. Olen peräti yhden yön nukkunut täällä. Aivan yksin. Ja kun mietin pikku-otuksiani, mikään elämässä ei ole epäselvää. Arjen aherruksen keskellä se vain helposti unohtuu velvollisuuksien verhoon. Velvollisuudet ovat oikeastaan aika hieno homma. Luisuisi kaiketi saamattomaan olotilaan. Olisi vain.

Itsestään pitäisi ehdottomasti pitää huolta, pidäpä huolta muista jos olet itse romua. Katsoa peiliin ja sanoa, katsoa sydämellään ja löytää asioita joista voi olla ylpeä, asioita joista voi sanoa, että rakastaa itseään. On rohkeutta sanoa, että pelkää itseään, elämäänsä. On rohkeutta kohdata itsensä kaikkein heikoimmillaan. On rohkeutta sanoa: minä haluan. Minä annan. Ja on sallittua kokea yltiöpäistä varmuuden ja selviytymisen riemua, lentää siivillä eteenpäin ja nauraa. Nauraa ja itkeä. Laskeutua. On sallittua olla heikko.

Miksiköhän tuskailen aina välillä kuinka elämässä käy. Epävarmuus on ollut aina läsnä elämässäni, siitä lienee vaikea päästää irti. Vaikka aina olenkin jotenkin selviytynyt. Eheä, eheä, voiko sellaista ollakaan? Eheä elukka. Juu, ei.

Ja aina jaksan uskoa rakkauteen, tahtoon ja siihen että haluan tehdä rakkaani onnellisiksi, itseni. Uskon itseeni. Uskon pieniin asioihin. Hassu tyttö. Kuunnellessa monia tarinoita, kyynisyys luulisi jo vallanneen mieleni. Mutta ei. Ei vielä.

Kun muodostan sanat: haluan suojella sinua kaikelta pahalta maailmassa ja teen kaikkeni, että sinun olisi hyvä. Tarkoitan sitä, oikeasti. Vaikka pahaa pitää tapahtua tietenkin, sillä hyvän yltäkylläisyys kääntyisi itseään vastaan. Tarkoitan siis, että olen olemassa myös vaikeina aikoina. Olen tukena, minuun voi luottaa. Olen sanoja, olen lihaa ja verta. Siihen jaksan uskoa.

Kuuntelen tässä loistavaa Anatheman " a natural Disaster"-albumia. Mieleni tekevi savukkeita. Musiikissa kuuluu savuisia hetkiä.

Arkistostani löytyi pieniä runoja kivistä.

Joskus tuntuu

Joskus tuntuu, että sydämeni on kivettynyt. Ei niin, että se olisi eloton, vaan ikuinen, vahva - viisaskin. Siis joskus...

Joskus tuntuu, että olisinpa litteä kivi, joka viistäisi veden pintaa.
Pomppisi, poukkoilisi, hukkuisi ja tekisi pienen ihmisen kesäisen päivän iloisen huolettomaksi. Muistoiksi, jotka maistuvat eväsleiviltä, auringon kutkuttavalta lämmöltä.

Joskus tuntuu, että vaikeneminen on kultaa.
Kivet ovat mykistävän hiljaisia yksinäisyydessään.
Painavaa kultaa, helmiäistä,
ajan patinaa ja minun mieleni hiljaa - kytevää kapinaa.

Kiven värit kätkevät ajan kauneuden - ja kauheuden.