Huipulla tuulee

Kotona taas ja lapsetkin tulee kohta. Eilen aamulla ikävöin heitä todella paljon.
Ensi yönä saavat nukkua sylissä. Minä sängyn keskellä ja lapset molemmin puolin. Iltaisin juttelu ennen nukahtamista on mukavaa, lasten oivalluksia on niin hauska kuunnella.

Sen sijaan tämän rakkaan päiväkirjani lukeminen alkaa olla koomista touhua, jos SchizoBlogia ei jo olisi, vaihtasin nimeä. Vuoristorataa mennään ja herkkänä tyttösenä tunteet ovat niin pinnassa, aitoina. Toisina hetkinä on oikeasti tasaisempaakin. Mutta hölmöltähän tämä kuulostaa, onnen kukkuloilta alimpaan helvettiin ja takaisin. Uudestaan.

Niin nyt ollaan takaisin, ei tosin ylimmillä kukkuloilla. Mutta kohtuullisuuden nimissä etsin itseäni, joka on kyllä hiukan hukassa. En halua nousta sinne kukkulan ylimmälle paikalle, jos se mitä sielä näkyy on vain lumetta.OLen jo satuttanut itseäni aivan liikaa. Mutta rakastan. Kyttäilen kukkulan rinteellä ja suuntaan jonnekin. Ja se ahdistaa, se pelottaa.

Mutta tällä hetkellä on mukavaa, että m telttailee kanssani siellä rinteillä. Ei huimaa. Mutta eipä sinne voi jäädä loputtomasti. Olisinpa onnellinen, kun hän ottaisi minua kädestä ja sanoisi: "Mennään, katsotaan mitä tuolla näkyy. Katsotaan yhdessä." Saa pelätä, mutta pitää löytyä rohkeuttakin.

Mutta kuten tämä vuoristorata antaa vahvaa osviittaa, että ylhäällä ei pysytä, kukapa pysyisikään. En oikein osaa suhtautua mihinkään. Yhdessä on niin hyvä. Erossa helvetti. Kun olen valmis, siellä näkyy jo muutakin, toivottavasti. Heijastuksia valosta.

Haluan Miehen. Miehen, jonka kanssa eläisin rauhaisassa laaksossa ja muistaisimme käydä huipulla katselemassa ympäröivää maailmaa. Nöyrän kiitollisina siitä, että on niin suuri onni. Taistelisimme myrskyjen rinnalla ja lempisimme kaikki yöt.

Tiedän olevani hölmö. Mutta onhan se kuitenkin suloista, jotenkin. Vertauskuvallista, täyttymystä ja TAHTOA.

Suussani maistuu vieläkin appelsiinikarkki, joka teki suudelmista pehmeitä ja makeita.