Muiston makuja

Tänä aamuna istuessani bussissa, muistin yhtäkkiä miltä maistuu väsymys, miltä se tuntuu. Aamuinen usva, raskaat silmät, humina otsassa ja kylmä varpaissa. Maistoin sen vahvasti vaikkei minua väsyttänyt. Hiukan samalta tuntui kun pystyt palauttamaan mieleesi jonkun tuoksun, johon liittyy muistoja; samalta kuin janoisena muistaisit mielessäsi miltä maistuu keskikesän mehuisa mansikka.

Muisto väsymyksestä saa tänään sinetin. Ympyrä sulkeutuu. Istun bussissa, maisema vilisee silmissäni. Miten se aina voikaan näyttää niin erilaiselta?

Ehkä oleellisinta ympäristön kokemisessa on kuinka hahmottaa itsensä siihen, mitä odottaa, mitä toivoo. Näyttävätkö talvella jääpuikot jäätyneiltä kyyneleiltä, totuuden miekoilta vaiko vain säteileviltä?

Onko keväinen pelto apean näköinen, hauras vai elämänsä aamussa, raikas?
Kesäinen sade puhdistaa ja saa vapauden riemun tirskahtelemaan naurussa. Vai onko se vain märät kengät ja värjäytyneet varpaat?

Syksyinen viljapelto on aina kultaa. Se on selvää. En anna tulkinnoille mahdollisuuksia. Se vain on.

Miltäköhän tämä päivä tulee maistumaan - miltä minä?

Edit: olipa kirjoitusvirheitä:) kiiressä sattuu...