Uuden päivän alku. Olen nukkunut kymmenen ihanaa tuntia! Kun kello herätti, siirsin aikaa. Kiireettömän päivän oikeutus, suorastaan ihmeellinen suoritus: siirsin aikaa!

Iltasanomissa kerrottiin tapahtumasta, jota ihmettelimme la-su yönä. Liikennemerkkejä katkenneena. Bussin valot sammutettuina, tyhjennettynä. Vain poliisi seisoi vartiossa. Neljä poliisiautoa. Hiljaista. Emme tienneet mitä oli tapahtunut. Ruumissäkki Kaisaniemenkadulla tuntui inhottavalta. Siellä oli ihminen; ihmisen ääriviivat paketissa kasvottomina, hengettöminä - lopullisesti. Ajatuksiini tuli välittömästi tunne, että jossakin joku häntä odottaa...

Olen joskus nähnyt valveunta, että saavun onnettomuuspaikalle auttamaan ja kohtaan uhrin ja tajuan, että se on joku rakkaistani.

Kerran juoksin auttamaan bussin alle jäänyttä vanhaa miestä ja jälkikäteen mietin, miten tilantessa olisi tapahtunut jos isäni olisi maannut siinä. Se, että mies vuoti paljon verta ja värisi sokissa jäi vähintään yhtä hyvin mieleeni kuin hänen vasemman käden nimettömässä oleva sormus. Mietin sormusta kotimatkalla. Vaimoa. Seuraavana päivänä luin lehdestä miehen kuolleen.