Varjojen jäljillä

Tulevina päivinä suunnitellun ohjelman lisäksi lupaan itselleni, että mietin hiukan toimintasuunnitelmaa syksylle. On nimittäin hiukan aistittavissa mielialan apeutumista. Hetkittäin olo on erittäin pirteä ja säihkyväkin, mutta huomaan miettiväni aika paljon mitä nyt pitäisi tehdä elämässään. Työkuvioita ja niiden kehittelyä. Lasten hyvinvointiin liittyviä asioita, ihmissuhteita. Miksi kirjahyllyn järjestely ja vaatekaappien siivoaminen tuntuu raskaalta aloittaa?

Olen ehkä tottunut liian kovaan rumbaan, nyt kun kello ei soi 04.30 - hidastun. Tai kyse ei ole tottumisesta, vaan siitä että kun on vihdoin aikaa hengittää rauhallisemmin, huomaa olevansa väsynyt laiskimus, mutta kuitenkin mieli kaipaa virikkeitä. Ja toimettomuudesta seuraa apatia. Tunne, että asiaan pitää tulla muutos on tervettä ja toivottavasti se on kehityksen tukena.. En aio uinua ikuisesti!

Lainasin tänään m:ltä hienon kirjan, Maameren Velho, joka alkaa kauniilla runolla:

"Hiljaisuudessa sana,
pimeässä valo,
kuolemassa elämä;
huikea kuin haukan lento
taivaan autiudessa."
Éan luomistaru

Mies sanoi, että runo olisi upea hautakivessä. Minua kuristi, tuli pala kurkkuun. Mutta en itkenyt, helposti olisin voinut. Ei sinänsä yllättävää.