Tällä viikolla on saatu hiukan uinumassa ollut projekti uudelleen käyntiin. Ja tuntuu oikeastaan todella hyvältä inspiraation vallassa ja visuaalisten ja sanallisten elementtien pyöriessä päässä! On luonnoslehtiöitäkin käytetty. Ja kyniä.
Olen kävellyt myös muutamana päivänä metsässä, kurkistellut maassa näkyviin onkaloihin:) Ei, en ole seonnut. Katselen vain maailmaa uteliain silmin.
Tänään kävin moikkaamassa ystävääni ja tämän vauvaa. Vauvasta tuli minun kaveri välittömästi. Sen verran hymyilevä olemukseni poikaa huvitti, että sellaista aidon ilon määrää ei maailmasta helpolla löydy. Ja pienen ihmisen pienet kädet, voi kyllä jaksan aina niihin hurmaantua. Niin, elukan elämään ei ole vauvoja juuri nyt tulossa. Muutama päivä sitten mietin, että ehkä en enää saa lisää lapsia koskaan. Ja ajattelin, että ehkä se vain on niin. Tänään vakuutuin taas siitä, että jos joskus rinnallani oikea mies, voisin halutakokea sen uudelleen. Joku sanoisi, ei hullu. Kaikkiko uudestaan? Unettomia öitä, itkua. Mutta kaikkea elämässä ihaninta. Mutta en yksin siihen haluaisi.
Olen oikeasti hyvä siinä. Oikeastaan parhaimmillani, vauvojen hoitamisessa nimittäin:) Niin hetken ne ovat vauvoja vain, tiedän.(pitäisikö mennä töihin vauvahoitolaan?!) Mutta ne ovat myös oikeita ihmisiä. Ja se on suuri ajatus. Minun sydämessäni on tilaa lapsille. Rakkaille ihmisille. Rakkautta minulla on sielussani paljon.
Olen äiti. Ja minä olen nainen. Sen tiedän jo kokemuksesta, etten ole muuttunut lapsieni myötä vain ja ainostaan porkkanasoseesta puhuvaksi äitihahmoksi. Haluan miehen, joka näkee minut myös ajattelevana, intohimoisena, ihanana naisena. Ja ystävänä myös. Kumppanina. Huokaus, vaatimattomat haaveet, tosin ei mahdottomia:)
Mitäs muuta haluaisin? No, että huomenna aamulla olisi yhtä ihana herätä kuin muinakin aamuina tällä viikolla. Poikkeuksellinen viikko. Joskus pienet ihmiset osaavat valloittaa vain olemalla niin aitoja. Pohtivaisia. Maanantain migreenin jälkeen, tiistaiaamuna tyttöni kysyi ensimmäisenä voinko jo paremmin ja että ainakin näytän pirteältä. Ja olinhan minä ja sen kommentin jälkeen vielä pirteämpi. Helppoa!
Ja kuulinpa lapsen suusta ihka oikean muiston toissa aamuna. Meillä oli aikainen herätys. Ulkona oli pimeää. Poika heräsi ja tuli portaat alakertaan. - Äiti, miksi me yöllä herätään ja mennään päiväkotiin? Kerroin ettei ole yö, syksyisin aamulla on pimeää. - Kun me olimme vauvoja oli aina pimeää, lapsi jatkaa. Mutta hän sanoi sen niin suloisesti ja rauhallisen toteavasti ettei kuulostanut niin kamalalta kuin luulisi. Hän kiipesi syliini.
Lapsuusmuisto, aina pimeää. Vaikka kommentti naurattikin minua, tunsin piston sydämessäni. Hän muistaa myös ne kaikki pimeät aamut, kun raahauduimme kaikki unenpöpperöisinä syysmyrskyissä, loskassa, lumessa. Lohduttaudun, ettei he olleet oikeasti enää vauvoja 3- ja 4- vuotiaat, kun päiväkotiaamut koittivat. Saivat vauvoina kyllä uinua aamulla rauhassa.
Ja tänään sain lopullisen vahvistuksen, että varhaisten aamujen muistot eivät ehkä olekaan niin dramaattisia, sillä poika oli tänään todella harmissaan:
-Höh, miksei ole pimeää? Suuttui. Lähdimme selkeästi liian myöhään.
