Paljain jaloin

Maa on jo kylmä. Kävelin paljain jaloin, koska kenkäni oli hangannut ikävän rakon jalkaani. Kengät käsissä sipsuttelin etanan jämien ja hiekan murujen keskellä kylmän kostean asfaltin jäähdyttäessä jalkojani. Mietin miksi paljain jaloin kulkeminen on niin vapauttavaa? Miksi se oli tänään niin kaihoisaa? Ollapa villasukka.

Minulla on muutenkin kylmä. Pakko lämmittää itsensä tänään. Kohmeisena olen vain kohmeinen.

Teetä

Nuhainen nenä ja yskä. Ja eikä näemmä puhtia tehdä mitään järkevää... Mikä tee olen? Aivan. Jos jonain päivänä testaan olenko porkkana vai retiisi, saa huolestua! via just sopivasti

Green Tea...
You are Green Tea!
Strong and very smart you prefer peace to violence
and very rarely take action if it involves
confrontation. But you make up for this with
your keen insight and understanding of the
world and people around you, you have a very
mysterious nature. Many people see you as laid
back and that may be true but you are very
intelligent and make good decisions.


What type of Tea are you? {-With Anime Pictures!-}
brought to you by Quizilla

Unelmia, onko heitä?

Kirjoitin aikaisemmin:
"Kävimme katsomassa taloa, joka kaukaa näytti sellaiselta, että tuon voisi hankkia ja kunnostaa. Kasvattaa persiljaa ikkunalaudalla ja kuivattaa pikkupyykkiä pyykkinarulla. Huudella ikkunasta lapsille, ei älkää menkö virtaan. Mutta läheltä talo oli aavemainen, tyhjä. Hylätty."

Vaan ei ole enää. Ne peijakkaat rakentavat taloon kahvilan. Minun talooni.

Hyvä päivä alkaa sorruttamaan muitakin unelmia. Ovatko unelmat vain heijastuksia, mielikuvia, luuloja? Mitä oikeasti unelmoi ja miksi ihmeessä? Joten eipä se niin paha kai ole, sanoo savuton neito hermostuneena. Saat sen mistä luovut.

Kahvi omenapiirakalla, kiitos. Rauhassa. Eikä kukaan mene virtaan.

Koti-iltoja odotellessa

Tätä Tim Burtonin tulevaa odotan mielenkiinnolla! Joku ilta voisi kyllä pitää sellaisen Burton-illan. Hehkutella vanhoja kuvia ja jotain hyvää syötävää, muutakin kuin porkkanoita! Syyssienipiirakkaa ja kalman tarinoita...

Ei savua ilman tulta

Minä päättämätön pähkäilen. Tupakanpolton lopetus. Tänään, huomenna, vai keskiviikkona? Kenties viikon päästä sunnuntaina? Ei taida olla tänään,sillä poltin sen yhden mikä askin pohjalle puoliksi taittuuneena oli. Tai sitten se voisi olla juuri tänään, hermostuttaisi se huomennakin.

Miksi se savukkeen sytyttäminen voi tuntua niin mukavalle? Ja hitto, kun haisen taas pahalle.

Raikkaaseen metsään kävelylle, seuraa mukaan. Keuhkot täyteen ilmaa. Pähkinöitä oraville. Jos joutuisi "suukkovangiksi" viikoksi, helpompaa olisi. Aina kun tekisi mieli savuketta - suutelisi. Tai keksisi aivan muut konstit. Hmm.

Jos aluksi listaisin ne hyvät puolet, joita koen tupakoinnissa olevan. Ihastelisin listan lyhyyttä. Mikä ihme listailija minusta on oikein tullut. (Edit: tästä eteenpäin alunperin oleva teksti katosi, julkaisuvaiheessa meni palvelin nurin hetkeksi ja loput tekstistä katosi) uusi yritys, blaah:

Tupakka - ah autuus!
- sytyttämisen ilo ja ensimmäiset sauhut
- ruuan jälkeisen ähkyn lievittäminen
- savukiehkurat suruisassa baarin nurkassa, ah! kohtalokasta!
- luova työ, tupakkatauko
- kahvi ja savuke
- alkoholi ja savuke
- joskus oli mukava sauhutella seksin jälkeen yhdessä ( nykyinen miesystävä ei tupakoi, joten tämä ei ole enää mikään autuustekijä.:) Itseasiassa vältän tupakoimista)
- helpottavat hermosauhut, (itseasiassa, jos ei olisi riippuvainen nikotiinin vajetta helpottavasta sauhuttelusta, ei siitä hermoilisi)Huh! Kuinka älykästä. Melkein kuin Pikku Prinssin juoppo, joka joi unohtaakseen, että juo.
- seurassa sauhuttelu
- joskus se vain tuntuu niin sielukkaalta antaa palaa:

No niin. Kuitenkin. Miinuslistan massiivisuutta eivät haisevat sielukkuus-yritykset pysty kuitenkaan voittamaan. Näinhän se on oikeasti! Pian napostelen taas naposteluporkkanoita ja syön ylenpalttisesti airwawes-purukumia. Ja olen vilpittömän iloinen onnistuessani. Murisen ja tiuskin hiukan. Tuoksun naiselta. Tänään.

Nyt sen kirjoitin. Tänään. SAvuke , yök, porkkana nam!

Täällä taas

Olen täällä taas. Internet meni nurin maanantaina ja vikaa riittikin sitten päänvaivaksi asti. Tänään sain uuden uljaan boxin ja taas rullaa. Oli siinä unohtunut laskukin maksaa.

Oli todella kiireinen viikko ja sain tehtyä kiitettävästi hommia. Viikkoon sisältyi myös paljon mukavaa arjen luksusta. Ja käytiin lasten kanssa Linnanmäellä.

Tuntuu typerältä yrittää kirjoittaa jälkikäteen, joten en edes vaivaudu. Itselleni muistilista ranskalaisilla viivoilla ankeasti:

- tekniikan ylistys ja alistus
- tytön olympialaiset, kenkien melkein aiheuttamasta turmiosta voittoon
- pikaliima
- kävelyä paljon
- mustamakkara-murinaa
- mustikanvarpuja marsuille
- kalanpäitä ja pienen pojan urhoollisuus
- maailmanpyörä ja onnistunut lintsireissu
- iloisia pieniä ihmisiä
- migreeni
- kaupungin ylitse näkymät ja lohikeittoa
- stockholm diskoteekin avajaisbileet
- suutelevia ihmisiä, tuikkivia silmiä
- kaisaniemen vesisateinen konsertti
- mukavia valokuvia
- sarjakuvamainen olotila
- pikkuveli kultainen
- gadus morhua
- sammakon muikea katse
- nosturi ja him (pakko myöntää, bändi oli vedossa!)
- sylissä nukkumista sopivasti
- kanttarelleja, (onneksi tänä syksynä niitä on tullut nautittua reilusti)
- ajatus hänestä, kun yön hetki on hiljaisin
- sanoja, ajatuksia
- sataa, sataa, sataa, salamoi ja herään unesta onnellisena, kun sade ropisee ja minusta pidetään kiinni

Ja nyt sataa. Taas. Kotona on lämmin.

Puhtaan kaunista

Kuu oli täydellinen. Kävelin synkän metsän vierellä mutkittelevaa tietä kotiin. Kuun ollessa täydellinen, pilvien usvaiset repaleet huntunaan, minä olin vain hiljaa - pienennyin. Joskus tapahtuu aivan käänteisesti. Muutun tuleksi ja tuppuraksi. Mutta tänään maiseman keskellä, maailman ytimessä olin oikeastaan aika pieni, hippuisen apea. Mutta myös onnellinen sisimmässäni.

En tästä näe enää kuuta. Kuuntelen Opethia. Uusinta ja se on loistavaa! Moniulotteista, sävykästä, hetkittäin raakaa, puhtaan kaunista...Leijun.

Uinun. Ja herään taas uuteen päivään. Anna sen olla arvokas.


Kuva: Opethin kotisivuilta by Kill again

Miehisyyttä ja vapautus rintaliiveistä

Kotona taas. Kävimme lasten kanssa mökillä.

Istuin kuistilla katselin, kun m ja pieni poikani kävelivät laiturilla vierekkäin. Pitkä mies ja suht pieni ihmistaimi. Nämä ovat näkyjä, jotka herkistävät minut. Siellä he istuskelivat ja juttelivat jotakin. Ja minä kyynelehdin. Kun he palasivat kuistille, kerroin liikutuksestani ja m sanoi arvelleensakin, että nyyhkisin kuistilla. Taitaa mies tuntea minut.

listaus mikä oli parasta: lasten luetteloimana, miehiltä ei kysytä;) )

- m rakensi marsuille uuden kiipelypaikan/majan
- se että äiti oli mukana
- auringonpaiste
- retki lummejärvelle
- kanttarellien poimiminen
- ruoka
- retki kauniille lummejärvelle
- kumiveneajelut
- uiminen ja leikkiminen
- hiiren näkeminen kokonaan
- kaikki

oma listani edellä mainittujen lisäksi
-että lapset olivat mukana!!
-halkojen kantaminen
-miehisyyden läsnäolo
-yhdessäolo
-grillin äärellä aamulämmittely
-kaikki puuhastelu
-saari on todella kaunis ja rauha lumoaa

Huonointa oli (tytön lista):

-sormen haavan aukeaminen rannassa
-pikkuvelin kiukuttelu
-keuliminen pelottaa, kun tuntuu että putoaaa (paitsi sitten kun menee kovaa tasaisemmin, niin on tosi kivaa)

Keskiviikkona tuli muuten nautiskeltua m:n kanssa Helsingin edustan aallokoista. Oli aika kova tuuli ja minun oli pakko päästä nauttimaan olostani veneen keulaan. Hassu tyttö, oli pakko heittää rintaliivit(ja pelastusliivit)pois. Tehotoppauksien kanssa tosin rintaliivini varmaan toimisivat jo pelastusliiveinä... Freedom! Seitin ohuen paitani tosin jätin päälle. Halusin tuntea tuulen puhalluksen kehossani kunnolla ja kun vesi kasteli kerta toisensa jälkeen minut täytyy myöntää, että kokemus oli todella aistikas - eroottinen. Vene keinutti ja ratsastin aaltojen yllä. Kylmä tuuli puhalsi paitani ylle ja alle. Kastuin kylmästä ja viimasta. Mies istui takanani, katsoi. Hiukseni olivat solmussa ja ripsivärit poskilla. Ja minä nauroin onnesta ja innosta. Hyvästä.


Makkaraa ja halkoja.

Stipendi melkein

Opettaja sanoi ettei rahallisia stipendejä valitettavasti jaeta, mutta kuulemma ansaitsen henkisen stipendin urheudesta!! Kiitos vain.:)

Todistus oli myös salvaa sielulle ja palautetta siitä, ettei ahertaminen ollut turhaa:
12 kpl kiitettäviä
5 kpl hyviä
ja yksi yksinäinen tyydyttävä

Urhea. Hmm. Miksiköhän siitä tulee mieleen porsas...

Muiston makuja

Tänä aamuna istuessani bussissa, muistin yhtäkkiä miltä maistuu väsymys, miltä se tuntuu. Aamuinen usva, raskaat silmät, humina otsassa ja kylmä varpaissa. Maistoin sen vahvasti vaikkei minua väsyttänyt. Hiukan samalta tuntui kun pystyt palauttamaan mieleesi jonkun tuoksun, johon liittyy muistoja; samalta kuin janoisena muistaisit mielessäsi miltä maistuu keskikesän mehuisa mansikka.

Muisto väsymyksestä saa tänään sinetin. Ympyrä sulkeutuu. Istun bussissa, maisema vilisee silmissäni. Miten se aina voikaan näyttää niin erilaiselta?

Ehkä oleellisinta ympäristön kokemisessa on kuinka hahmottaa itsensä siihen, mitä odottaa, mitä toivoo. Näyttävätkö talvella jääpuikot jäätyneiltä kyyneleiltä, totuuden miekoilta vaiko vain säteileviltä?

Onko keväinen pelto apean näköinen, hauras vai elämänsä aamussa, raikas?
Kesäinen sade puhdistaa ja saa vapauden riemun tirskahtelemaan naurussa. Vai onko se vain märät kengät ja värjäytyneet varpaat?

Syksyinen viljapelto on aina kultaa. Se on selvää. En anna tulkinnoille mahdollisuuksia. Se vain on.

Miltäköhän tämä päivä tulee maistumaan - miltä minä?

Edit: olipa kirjoitusvirheitä:) kiiressä sattuu...

Pala kakkua

Rentouttava viikonloppu takana! On kiire, joten joudun vain lyhyesti kirjoittamaan.

Äidin kutsut menivät hyvin. Äiti on aina äiti, kultainen! Ja veli, aarteeni, oli suruinen. Suuri toiveeni on, että hän löytäisi elämästään enemmän iloa ja onnea. Voi sitä minä haluaisin. Ja kyllä hän sen tietää. Jos minulla on paha olla, hän sen vaistoaa, sen tietää. Ja on olemassa. Minäkin olen, vaikkei siitä ole aina hyötyä järin paljoa. (Nyt haluaisin tilittää tuntojani tästä asiasta, mutta koska en ole pysytellyt tarpeeksi anonyymina, en voi tehdä sitä. Suodatettuja sanoja täällä lausutaan. Taidan tarvita uuden blogin. Tai suodattelen edelleen.)

Niin ne äidin synttärikutsut. Sukulaisia oli hauska nähdä. Isoisäni oli ikionnellinen, että valmistun nyt ja jaksoin käydä koulun loppuun. Hän sanoi, että olen ollut joka päivä hänen ajatuksissaan ja rukouksissaan; että jaksaisin. Tuli oikein hyvä mieli, että kunnioittamani mies voi sanoa, että hän arvostaa tekemisiäni suuresti. Hän kertoi ylpeänä kaukaisille sukulaisille, että tyttö on tehnyt urotyön ja erinomaisin arvosanoin. Ja kyllä se on kivaa, kun kehutaan. Tietenkin!

Äitini ilahdutti minua lauantaina ylimääräisellä vapaapäivällä ja niinpä lapset saivat toivomuksiensa mukaan olla koko viikonlopun mummolassa. Sillä aikaa parantelin maailmaa m:n kanssa. Cash:in upea Hurt soi ja tanssimme. Sydäntä särkevä laulu. Vanhan miehen tuskasta. Jo mennyt.

Viikonloppuumme kuului paljon naurua, chiliä ja suudelmia. Tavastiaa ja sun muuta. Ja minun hölmöyksiäni. Noh, saipahan ihmiset nauraa. Hyvä olo siis jatkuu, vaikka väsyttää ja aivot lyövät tyhjää. Herääminen oli parasta. Ja olen luvannut korjata housujen taskut. Tai minua on pyydetty. Ammottavat taskut. Rahat menevät kenkään tai lahkeesta ulos. Minulla on rahat melkein loppu. Kolikoita. Kamalaa. Tylsää tekstiä, ei virtaa. Mutta iltatee on mainiota, sellaista vaniljaa. Se tuoksuu. Tupakat on loppu. Ei haise.

Ensi viikolla pitää saada paljon asioita tehtyä, joten voipi olla ettei tule kirjoiteltua juurikaan. Ja en viitsi joka päivä hokea: mies on komea ja viisaskin. _Puhuu_ kanssani. Keskustelee. Loistavaa ja hmm. Tai, että tein lihapullia ja siivosin. Marsut ovat kilttejä ja suloiset lapset juoksee metsässä. Sataa. Siinäpä niitä. Vaikka koko viikoksi. Jonain päivänä voin kirjoittaa, että nyt sain lisää rahaa. Ja se tarkoittaa leipää ja juustoa.

Huomenna viimeinen työharjoittelupäivä ja tiistaina viimeinen koulupäivä. Ainakin tällä erää. Palaillaan, kun on sanoja. Ainahan niitä. Luulisi.

Syksyisä mood

Viime yönä poika nukkui hyvin. Ei ollut kipuja korvissa tai kurkussa. Ja kyllä ihme on tapahtunut: hän ei kuorsaa enää!

Syksyinen ilma kastelee takapihan metsää. Pihlajanmarjat ovat oransseja. Tuhkakuppi lilluu vettä yli äyräiden ja tupakanstumpit näyttävät juuri siltä, että lopettamispäätös lähenee. Melkein voisi aistia sen olevan jo täällä. Jospa tällä kertaa en antaisi stressin/surun sorruttaa itseäni aloittamaan uudestaan. Ei se mitään auta.

Sitten kun syksy on raikkaimmillaan ja kävelylenkillä hengitän sitä tuoretta,luopumisen ilmaa; voin hengittää syvään. Tuoksuttaa. Puut riisuvat vaattensa, ovat alastomia, saadakseen valkean mekon päälleen. Ja minä käperryn jonnekin ja kerään voimia. Pimeydessä voi luoda uutta. Kynttilänvalossa on kaunista. Punaviini tulee vaivihkaa ostoslistalle. Vaniljamainen pehmeys lämmittää illassa.

Ja jos tulee loskaa, senkin kestän. Perkele! Kysymys on asenteesta ja varustuksesta. Väliaikaisuudesta.

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta tällä hetkellä koen elämän olevan täynnä mahdollisuuksia. Toisinaan olen ollut peloissani kuinka selviän, kuinka jaksan. Hyvä kai niin. Elämä on elämää. Ja oikeasti nyt voin sanoa ehkä vahvemmin kuin koskaan, että on kiva olla minä. Minä olen. Mainio lause.

Ja kyllähän minä tiedän, että tulee kausia jolloin luotto elämään horjuu. Mutta sellaisina hetkinä kannattaa muistaa nämä tuntemukset. Voima, joka kytee alla, odottaa purkautumismuotojaan.

Syksyssä on parasta vastakohtaisuus. Värit tanssivat kylmässä tuulessa. Lapset kahlaavat lehtimeressä ja nauravat. Hiukset menevät tuhanteen takkuun ja posket punottavat viimasta. Kotioven avatessa tuuli jää ulvomaan ulkopuolelle. Kotona on ihmeellisen lämmintä. Kirjan lukeminen peiton alla on äärimmäisen houkuttelevaa. Ja jos vielä saa miehen takkutukkaa lisää sotkemaan. Ja silittämään. Ei voi olla kylmä. Ei sielussa - ei kehossa.

Tänään äitini viettää myöhästyneesti 50-vuotispäiviä. Hän oli reilut 19-vuotias minut saadessaan. Ovelta ovelle kauppiaita huijasimme usein, kun he kysyivät avatetessamme ovea yhtäaikaa:"onko vanhempia kotona?". Ei ole. Tosin välillä päästimme jonkun miehen imuroimaan kotiimme. Tehokasta. Istuskella sohvalla,kun mies pistää parastaan todistaakseen loistavan imutehon. Ja kyse oli puhtaasti imuroinnista, tietenkin.

Rakkaat isovanhemmat on mukava nähdä tänään. Ja tietysti broidi ja muut. Luulisin saavani tänään mainioita voileipäkakkua. Aiomme karata m:n kanssa illalla ja lapset jäävät mummolaan yökylään.

Mitäköhän sitä laittaisi päälle?

Siisti äitiö

Jäin pojan kanssa kotiin vielä, sillä hän ei ollut päiväkoti kunnossa eilen. Ja olin sopinut opettajan kanssa, että lähetän työnäytteeni cd:nä. Näyttökeskustelu ja muutaman tunnin suunnittelutehtävä siirtyi syyskuulle. Opinnäytetyö oli arvosteltu tänään ja kuulemma arvioitsivat olivat olleet hurmaantuneita:)!!!! Hurraa! Tarkoittaa sitä, että kahden hengen tiimimme tulee tekemään projektin kanssa töitä syksymmällä lisääkin. Ei, ei se voi tähän jäädä. Oikein hyvä. Mieliala nousi aika korkealle. Ei huippaa, nöyrää työtä edessä. Mikä parasta - sydämellä.

Päivän ilot jatkuivat, kun m saapui ruokakaupan kautta meille. Oli ihanaa, kun sai seuraa (ja ruokaa). Ihmettelen välillä, voiko näin hyvä nyt olla. Uskottava se on. Olen tuntenut ihmisen jo vuosia ja aina vain jaksan hurmaantua. Olen naurua ja iloa.

Päivän askareiden jälkeen, kun tiskipöytä kiilsi, tuumasin lapsille, että kiva kun on siisti keittiö. Neiti nokkela totesi:-Kiva, kun on siisti äitiö!

Eilen myrskysi terassilla

Sain eilen muutaman tunnin vapaata. Tytöillä oli oikein hauskaa rocksin terassilla ainoassa pöydässä, joka oli katoksen alla. Kansa kaikkosi, olimme kahden. Satoi äärettömästi, salamoi. Tytöt syysterassilla unelmoi. Ja puhui avoimesti, suoraan ja paljon. Se on hyvä! Kiitos oli kivaa:)

Näyttöä vaille valmis

On ollut niin paljon elämää ympärillä, etten ole edes kerennyt kirjoittamaan. Sunnuntaina äitini ja kaksi pikkusiskoani (11v., 12v.) tulivat katsomaan marsuja ja meitä. Minä puuhastelin keittössä. tein Moussakkaa ja lapset pääsivät leipomaan pullaa. Olen harvinaisen laiska leipomaan, mutta onneksi pakastealtaat ovat auttaneet pullantuoksun saavuttamiseen kotona. Mutta lapset kyllä sanoivat, että tämä oikea pulla oli parempaa. Ja eipä vaiva ollut oikeasti suuri. Iloiset naamat aika hyvä palkka:).

S tuli päivällä auttamaan minua siivousprojektissa, jota naureskelimme jatkavamme varmaan jouluun asti, mutta ei se mitään sillä oli todella mukavaa. Minulle käy todellakin tälläiset kotiviikonloput, kunhan on ihmisiä ympärillä - elämää. Illalla vielä m saapui ystävänsä kanssa moikkaamaan meitä. Kivaa! Naureskelimme, että kirjahyllyni on kuin jonkun lukutaidottoman kirjahylly. Kirjat ovat järjestelty väreittäin. Puolustelin järjestystäni värien vähemmän levottomasta ilmeestä. Ja sitä paitsi minulla on selkeät mielikuvat kirjoistani, kansien väreistä. Tiedän, että Lokki Joonatan on sininen. Ei siihen aakkosia tarvita.

Poika on toipunut oikeastaan hyvin, tosin nyt on ollut särkyjä, jotka heijastuvat korviin. Pikkumiehen käheä ääni on muuttunut heleämmäksi. Hän on oppinut ottamaan marsuja jo itse syliinsä, tosin olen painottanut että pitää istua lattialla ettei marsu pääse putoamaan.

Maanantaiaamuna herätessäni tuntui taas tuo tuttu päänsärky. En aio tällä kertaa antaa sille valtaa kiusata minua viikon yhteen menoon. Päätin ruuvailla keittiöön avohyllyjä. Poika nukkui päiväunia ja tyttö leikki naapurissa koko päivän. M saapui piristämään päivääni. Lukittauduimme saunaan helpottamaan päänsärkyä. Ei särje enää!

M toi mukanaan Tarzan-dvd:n sekä Toy Story 1-2. Siinä oli leppoisaa olemista. Kävimme lasten kanssa myös apteekissa. Ja m vei lapset hampurilaiselle sillä aikaa, kun minä kävin ruokakaupassa. Täytyy sanoa, että on aika tavalla helpompi toimia, kun saa apua ja seuraa. Ylipäätään toisen aikuisen läsnäolo jotenkin rauhoittaa tilanteita. Ja se, että joku toinen perustelee asioita menee lapsille toisinaan paremmin perille, kuin että väsynyt äiti tokaisee jotakin. Katselimme palattuamme kaikki yhdessä Toy Story 2:n. Lisää tälläisiä päiviä ja iltoja! Ehdottomasti.

Torstaina on viimeiset näytöt koulussa!! Multimediatekniikka- ja tuotanto sekä multimediailmaisu aihepiireinä. Opinnäytetyö toimii aika pitkälle runkona siihen. Onneksi! Jotenkin en ole jaksanut vielä stressata liikaa. Olen kaiketi sangen tyytyväinen, että olen oikeasti jaksanut arki rumban keskellä opiskella hyvin tuloksin. Nyt viimeiset rutistukset ja sitten se on siinä. Voipi olla juhlan paikka!

Torstaina minulle saa pitää peukkuja! Ja myös, sille ettei pojalle tule jälkivuotoja tai muita ongelmia, että oikeasti pääsen sinne kouluun!

Syvällinen narsisti

Tänään oli mukava päivä. Kun puhelin soi "aamulla" ja m:n uninen ääni kysyy ensimmäisenä miten poika voi tänään, tuli oikein hyvä mieli. (Eräs, jota asian luulisi kiinnostavan ei ole kysynyt mitään.)

Ystäväni S tuli kyläilemään. Lähdimme lasten kanssa kävelylle peltojen lävitse koskelle. Kävimme katsomassa taloa, joka kaukaa näytti sellaiselta, että tuon voisi hankkia ja kunnostaa. Kasvattaa persiljaa ikkunalaudalla ja kuivattaa pikkupyykkiä pyykkinarulla. Huudella ikkunasta lapsille, ei älkää menkö virtaan. Mutta läheltä talo oli aavemainen, tyhjä. Hylätty. Joskus tuhoutunut osittain tulipalossa. Korjaus oli aloitettu, mutta jätetty kesken. Kaunista, mutta jotenkin surullista. Liikaa tarinaa heti pinnassa. Syvemmälle ei edes uskaltaisi. Naureskelin ajatukselle, että jos olisin lapsena eksynyt talolle; se olisi ollut seikkailuiden talo (Enid Blyton:in henkeen)täynnä hurjia tarinoita ja pian olisin ollut vankina talon kellarissa. Olisin kuullut vain kosken kuminaa, miehen naurun. Kostean ummehtunut tuoksu ei olisi kuitenkaan haitannut salakuljettamieni eväiden nauttimista. Niin jos.

S lupasi auttaa minua epämääräisten korien siivoamisessa. Kyllä, minulla on aivan liikaa tavaraa ja haluaisin pistää turhat tavarat kiertoon. Jostain on aloitettava. Aloitamme eteisessä olevasta hyllystä, joka kätkee kaikenlaista. Liikaa. Kun S lähti kotiin jatkoin itse tavaroiden läpikäymistä vielä hetken ja löysin hienon Fazerin vanhan peltirasian, jonka sisällä oli kirjeitä, valokuvia yms. ja osa koulussa kirjoittamaani ainekirjoitusta, alku oli tallella ja loppu. Joitakin sivuja puuttui välistä, mutta eiköhän se näistäkin tarina synny. Siis tässä sanojen havinaa peltilaatikon uumenista vuodelta 1991 (olin juuri täyttänyt kuusitoista). Olkaa hyvät!(ja siivous jäi kesken, minä senkin haaveilija)

Syvällinen narsisti

" Sain sen mahdottoman rakkauden sykkeen sisääni
minut kastettiin Narkissokseksi"
Ote päiväkirjasta

Muistellessani tietä, etsiessäni itseäni tulee mieleeni palavasti tarina Narkissoksesta.

Narkissoksen julkisivussa oli mahtipontista jyrkkyyttä. Hänellä oli syvät uurteet poskissaan. Katseessa oli jäätä ja korvantaustat olivat puhtaat. Hän leikki tähdillä, suuteli aurinkoa ja ei pelännyt mitään niin paljon kuin itseään, niin minä luulen. Narkissoksen itseensä uppoutuminen oli niin totaalista, että luulen sen olleen jonkinlainen pakotie, vastareaktio. Tähtien tanssia kuutamossa vaikka ukonilma raivoaa tuskaansa vieressä.

Luulisi sen kultakehyksisen peilin väsyneen tuijottamaan ikuisesti vienosti hymyileviä kasvoja. Narkissos rakasti muotojaan: nenän kaarta, huulten punaa sekä varpaiden tuoksua, navan ryppyjä unohtamatta. Se rakkaus oli niin uskollista.

Mietin usein: yksinäisyyskö tekee ihmiset itserakkaiksi? Vai olemmeko todella niin rakastettavia? Narkissos ei vaikuttanut yksinäiseltä, hän ei tarvinnut ketään - ei mitään. Hänellä ei ollut rajoja, oli vain hän itse. Luovuus oli sanoinkuvaamatonta. Hän jopa teki itsellensä joka aamuksi sanomalehden, joka kantoi nimeä:"Loveletters to Narkissos from me". Lehti sisälsi ainoastaan ja vain mukavia uutisia, jotka hän itse valitsi. Omalaatuinen tapa pitää yhteyttä muuhun maailmaan. Joka aamu tuuli - kukapas muukaan- toi rakkauden lehdet hänelle. Minä luin ne aina seuraavana päivänä kerättyäni ne keräyspaperilaatikosta, nolostuneena.

Olin aina ollut kiinnostunut Narkissoksen touhuista. Hän oli niin erikoinen ja kiehtova. Ihmiset pitivät häntä hulluna. Minä en. Pidin häntä vain outona.

Ajatuksissani yritin samaistua häneen. Tanssia tähtien kanssa, minä ja kylpyamme, minä aamukahvilla, minä ja ruusujen loiste. Tekisin vain kaiken itselleni. Yrittäisin parhaani, vain yrittäsinkö? Minun ei tarvitsisi näyttää taitojani kenellekään, ei auttaa, ei kuunnella - ei! Laiskistuisin ja vieläpä itseeni.

"Raukein silmin hän aamunsa kohtaa", siinä päivän uutiset. Mielenkiintoista, mielenkiintoista. Tuntui, että niistä lehtien sivuista, joita niin innolla ahmin ja tutkailin, olisi saanut paksun ruskeakantisen aforismikirjan. Narkissoksen luovuus tuntui joskus niin sietämättömän ironiselta. Pihanurmelleen hän istutti Narsisseja, sellaisia kullankeltaisia, joita kasvoi silmänkantamattomiin. Hän hoiti ja suorastaaan palvoi tätä kultaniittyä ja ikäänkuin narsissit olisivat kunnioittaneet hänen läsnäoloaan kumartumalla häntä kohden aivan hiljaa, tuulen lauleassa vaimeaa lauluaan.

Olin kateellinen hänelle. Sadekaan ei saanut minua syttymään. Hän löysi asioita, kätki niitä ja nautti niistä salaa. Narkissos teki hetkistä taivaiden pilvilinnoja. Vilvoitti itseään jumalten juomalla, nektarilla, tanssi sateesta aurinkoon. Katselin ihmeisessäni hänen maailmaansa. Luonto rakasti häntä. Aurinkokin taisi iskeä hänelle silmää aina vaivihkaa.

Tahdoin tietää enemmän. Hän sai minut epätoivoiseen tilaan. Halusin, halusin, mutten saanut. Katselin salaa kun hän antoi kehonsa antautua hyväilyynsä, kosketukseen, tärinään. Minä vaikenin, häpesin. En ymmärtänyt, en tiennyt.

Eräänä aamuna "Love letters" ojensi minulle kultaa kimaltelevan avaimen; etusivuotsikon:"Lokit huutavat solvauksiaan, vain lokit." Minä mietin ja mietin.

Narkissos rakasti itsensä lisäksi eniten merta. Hän olikin usein kalassa lahden takana pienessä poukamassa. Hän vihelteli riemukkaita melodioita ja välillä huusi:"Minä, minä". Kaiku vastasi aina: "Sinä". Hän eli tarujen maailmassa. Joskus mietin, että minähän tässä olen hullu, urkin toisten asioita, mutta se inspiroi minua, sen myönnän.

Narkissos osasi laulaa. Kuuntelin iltaisin hänen kehtolauluaan, itselleen. Ikkunan alla. "Mielten mieltymys, uneni ansainnut, nukun jo, sydänyö.." Se laulu valloitti ja valvotti. Minä menetin usein yöuneni, hänen nauttiessaan sydänyöstä, pohtiessani ihmisdraamoja, elämänkiemuroita.

Tuntui, että olin pikkuhiljaa pääsemässä lähemmäksi Narkissosta. Hänen vapautensa oli uhkaa. Uhmaa. Hänen pahat tekonsa hänelle julisti kirkuvat lokit. Tähdet julistivat hänen loistokkuuttaan, se oli kuin satua. Saduissa on aina jotain ihanaa syvyyttä.

Minäkin halusin oppia tuntemaan itseni. Aistimaan lantioni muodon ja ymmärtämään tärisevän sykkeen sisälläni. Palon. Olin valmis. Rakastaa itseäni, uppoutua itseeni ja ihailla, sitä minä halusin.

Tunne on tyhjä. Se loppui sekunnissa. Nauru kaikkosi. Satu sammui. Salaisuuksien luola pimeni lopullisesti. Oli tyyntä ja kylmää. Soutuvene makasi poukamassa. Se oli loppu.Taikuus oli kadonnut. Tuska, inspiraatio poissa.

Epätoivoisena yritän huutaa: "Minä, minä".

Kaiku vastaa: "Ei, vain Narkissos syvyydessä".

Hymyilen varovasti kyyneleet silmissäni,
minä, minä minun suuressa hyvyydessä.

E.L.

Hyvää yötä, siivous jatkukoon huomenna:)

Aurinkoisen päivän pitkiä tunteja

Poika istuu vieressäni bussissa leluorava sylissään. Hymyilee, kyselee kaikenlaista ja välillä kuiskaa minulle: äiti, minua pelottaa. Mietin, kuinka hän vilkutti siskolleen, joka hymyili päiväkodin ikkunassa. Olen kai itse jotenkin niin jännittynyt tai loputon aivojeni ajatustenvääntely tekee hetkistä lyhyitä näkyjä, hidastettuja mielikuvia. Tyttö vilkuttaa hitaasti. Välähdys mielessäni ajattelee, kamalaa jos tämä olisi viimeinen kerta, kun he näkevät. Kurkkuani kivistää, minun pitäisi olla rohkea. Kyseessä on kuitenkin päiväkirurginenleikkaus ja nukuttamisen riski ei ole todellisuudessa kovin suuri. Poika tarvitsee leikkauksen. Ryhdistäydyn. Bussissa rouva selittää vierustoverilleen, kuinka hänen on varmaan tehtävä päätös koiransa nukuttamisesta. Se on meidän perheen sydän, hän sanoo. Voimia toivottelevat.

Tukholmankatua pitkin kuljemme tavaroimme käsi kädessä. Poika on uskomattoman reipas, ei taistele vastaan. Pohtii vain "Franklin menee sairaalaan" -kirjan sivuja. Niin minäkin:"Se on rohkeutta, että uskaltaa vaikka pelottaa".

Pituus 112 cm, paino 18 kg. Menemme leikkihuoneeseen odottamaan. Lettipäinen tyttö värittää piirustuskuvaa. Kirurgi käy tervehtimässä meitä. Nielurisat ja kitarisat, molemmat poistetaan. Poikani on usein tosi pelokas lääkärissä. Nyt hän leikkii. Sairaanhoitaja tulee luoksemme ja puhuu lapselle. Aivan ihana hoitaja, saa pienen miehen luottamuksen puolelleen. Hän kertoo, että kurkkua korjataan nukutuksessa. Hyvä ajatus, korjataan kuulostaa paljon paremmalta kuin, että sinulta leikataan kurkku. Hän myös kertoo, että sen jälkeen on todella kipeä olo, mutta kunhan siitä selviää niin moni asia helpottaa. Hän näyttää leikkaussalin, heräämön, lepohuoneen. Kun hän laittaa pojan käteen puudutusrasvaa ja juttelee lapselle. Minä olen se joka ei pysty pidättelemään kyyneleitä. Poika on niin suloinen. Ajattelen, että nyt on ryhdistäydyttävä, sillä kuinka selviän nukutustilanteessa, kun itkettää jo salvan levittäminen ja rauhallinen puhe. Vuoromme tulee.

Leikkauspöydällä on nallekuosinen lakana. Sivupöydällä operointivälineet. Pieni poika näyttää vieläkin pienemmältä astuessamme huoneeseen. Hän itkee kuulessaan, että pitäisi mennä makaamaan leikauspöydälle. Haluan nukkua äidin sylissä, hän sanoo surullisena. Lupaan olla niin lähellä kuin mahdollista. Silitän hiuksia, pidämme toisiamme kädestä kiinni. Suukottelen itkevää poikaa. Ja itken äänettömästi, kyynelet vain valuvat, en voi estää. Poika huutaa: Haluan täältä pois. Haluan täältä pois. Minusta se kuuloistaa turhan dramaattiselta. Mitä hän sanoi kun nukkui täältä pois? Haluan täältä pois. Haluan marsujen luokse hän sanoo. Pois. Naamat ovat kyyneleitä. Yksi hoitajistakin liikuttuu kuinka poika hakee minusta turvaa, käpertyy. Nukutusaineen laiton jälkeen kestää vain muutama sekuntti, kun sanat alkavat puuroutua , ne katoavat. Hän nukkuu. Poistun salista itkien. Leluorava jää vierelle. Kävelen pitkän käytävän läpi vessaan. En tiedä miksi nolostun kyyneleistäni. Minä olen äiti. Välttelen ihmisten katseita. Mietin, kuinka vaikeaa on niillä joiden lapsilla on todella vakavia sairauksia ja jokainen operaatio on hengestä taistelua. Kipu ja lapsen suru ja pelko läsnä koko ajan. Oma voimattomuus, joka on todellisuudessa suurta voimallisuutta. Mietin heitä. Urhoollisia. Väsyneitä.

Ulkona paistaa aurinko. Kävelen etsien jotain sopivaa kahvilaa. Soitan m:lle ja äidilleni. Olo paranee. Pienessä savuisessa kahvilassa on vain miehiä, vanhoja äijiä. Iltalehti ja appelsiinimehu. Mustaa kahvia. Pyydän tulta. Sauhuan. Kello tikittää ja kohta lähden takaisin. Auringon säteet tuntuvat jostain syystä pelottavilta silloin kun mieli myllertää. Poika nukkuu.

Kun tulen sairaalaan, jotkut hoitajat vaihtavat juuri kosmetiikkaostoksiaan. Ajattelen, että kaiken täytyy olla hyvin. Ei soi Albinonin Adagio käytävillä, mietin. Ja hoitajat hymyilevät. 45 minuuttia on kulunut ja palaan odotushuoneeseen. Siellä on jo lisää lapsia odottamassa vuoroaan. Hoitaja tulee kertomaan yhdelle lapselle, että kohta on hänen vuoro. Sanoisi nyt jotakin minullekin, ajattelen. Ja hän sanoo:"kaikki meni hyvin, poika nukkuu vielä." Jonkin ajan kuluttua minua tullaan hakemaan. Poika on tiputuksessa. Tokkuraisena. Ojentaa heti kätensä minulle, kysyy: "äiti, oliko Franklin tässä samassa sängyssä?". Muistutan, että Franklinin sairaalassa tohtori oli karhu, hoitaja kissa. Mutta kyllä, samannäköinen sänky oli. Meillä on pitkä päivä edessä, pitkiä tunteja. Monta jäätelöä. Istun sängyn vierellä. Poika kysyy monta kertaa: Äiti, olinko minä tosi reipas poika? Olit, olit aivan todella reipas. Rakas.

Äitini on luvannut tulla hakemaan meitä. Juuri ennen lähtöä tulee epäilys, että pojalla saattoi mennä keuhkoihin veristä oksennusta ja päivystyslääkäri pyydetään paikalle. Hän toteaa kaiken olevan ok ja voisimme lähteä kotiin. Ennen sairaanhoidon säästötoimia, tälläisen leikkauksen jälkeen jäätiin automaattisesti yön yli tarkkailuun, mutta nykyään tokkuraiset lapset lähetetään kotiin. Vino pino ohjeita ja kunnon lääkereseptit mukaan. Olemme melkein ulkona, kun lapsi alkaa oksentamaan lisää. Ja joukossa on myös puhdasta verta. Hoitaja sanoo, että katsellaan puoli tuntia kuinka tilanne kehittyy. Istumme aulassa ja pian minäkin olen limaisessa, hiukan verisessä oksennuksessa. Ja oravan tassu myös. Kaiken kokenut orava.

Hoitaja sanoo, että on parempi mennä lepäilemään vuodeosastolle ja seurata miten tilanne kehittyy. Mehujäätelöä ja oksennusmaljoja, jääpussia niskaan. Tunteja kuluu. Poika on sen verran voimaton, että en edes halua ajatella yötä kotona. Pelätä mikä verimäärä on liikaa, onko lääke kerennyt imeytyä yhtään. Hoitajat ovat samaa mieltä yöksi parempi jäädä. Minulla on kuulemma mahdollisuus jäädä myös. Hoitaja myös kertoo että osastolla on yöllä vain yksi hoitaja. Olen väsynyt, mutta ajatus siitä että poika viettäisi käytännössä lähes yksin koko yön ei tunnu oikealta, varsinkin kun ei yhden kerran jaksanut nousta makuuasennosta ylös oksentamaan, oksensi selällään. Ja hän sanoo: äiti, en halua jäädä yksin, mennään kotiin. Kerron hänelle, että tulen hetikohta takaisin ja nukun myös sairaalassa. Meidän on turvallisempaa olla täällä. Hän ymmärtää sen jotenkin. Joudun kuitenkin käymään kotona, sillä piilolinssinesteet yms. ja oksennusvapaat vaatteet olisivat tarpeen. Sairaalasta luvataan patja ja tyyny. Otan kodista mukaani mummon neuloman villapeiton. Äitini on ystävällinen ja kyyditsee minut kotiin ja takaisin sairaalaan. m laittaa viestin, että aikoo tehdä minulle wokkia, että en seuraavaa päivää viettäisi lähes syömättä. Tuli todella hyvä mieli. Ihana mies.

Tullessani osastolle yöhoitaja kertoo pojan nukkuneen koko ajan. Mennessäni sängyn viereen, oksennusmalja on täynnä oksennusta. Poika oli osannut nousta ja oksentaa oikeaan paikkaan. Olen onnellinen, että tulin. Nukkuisin koko yön vierellä. Ja pojan ei tarvitsisi pelätä. Nukuin yllättävän hyvin, vaikka uneni olivatkin levottomia ja heräilimme useamman kerran. Jättimäisillä puusta veistetyillä valasfiguureilla ratsasteltiin ympäri kaupunkia. Olin ikuisuudelta tuntuvassa halauksessa, kaipuussa. Kiepuin valaiden selässä ja yritin ottaa lapsia kiinni. Kaupunki oli basaarimainen. Se oli vain yksi unista.

Aamulla oli vielä oksentelua, joten päätettiin taas tarkkailla tilannetta. Lopulta pääsimme lähtemään. Onneksi! Poika sanoi, että olisi kiva jos lääkärit ja hoitajat tulisivat katsomaan marsuja. Hän vilkutti hoitajille iloisesti, oli upeata huomata että pahimmista peloistaan voi päästä, kun hoitajat puhuvat lapselle kuin ihmiselle. Ja se, että koko ajan on rehellisesti kerrottu mitä tulee tapahtumaan, lasta ei huijattu vähätellen tilanteita. Hän sai äidin täyden huomion ja se on kaiketi harvinaisen arvokasta.

Kotona ruoka maistuu heti ja poika piristyy silmissä. Hoidettin marsuja, leikittiin uudella hienolla merirosvolaivalla. Poika halusi ehdotttomasti kävellä satenvarjon alla parkkipaikalle katsomaan m:n autoa. Vähän jo kiukuteltiinkin. Lääkkeet syötiin pienen kiristyksen voimalla. Illalla poika halusi vielä kuulla "Franklin menee sairaalaan" -sadun. Rohkeus on sitä, että uskaltaa vaikka pelottaa.
Siskoa satu jo tympii, mutta hän saikin sitten oman satunsa. Siinä ne nukkuivat, suloiset.

Alakerrassa sohvalla minua odotti mies. Hmm.

Väsyttää. Eilen sain ilokseni m:n illalla kylään kera kanttarellien, joista syntyi herkullista kastiketta. Ja yöllä puhuimme vielä pitkään puhelimessa, joten uni jäi vajaaksi.

Lapset pitivät hymyileväisinä marsuja sylissä, ihanaa katsottavaa: onnellisia, pieniä ihmisiä. Heillä on sellainen ihana lelu pupu. Tai oli, sillä he antoivat sen m:lle lahjaksi, tiesivät sen olevan suosikki. Pupu istui auton etupenkillä korvat ristissä ja näytti tärkeältä.

Minua jännittää, kohta lähdemme sairaalaan leikkaukseen. Olen pojan kanssa puhunut paljon asiasta ja hän tietää mitä on tapahtumassa. Ainoa mikä voi tulla yllätyksenä on jälkikäteen todella kipeä kurkku. Olen kyllä sanonut jo, että kylmä jäätelö auttaa ja sitä saa syödä niin paljon kuin jaksaa! Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Minun urhoollinen pieni poikani!

Uudet asukit ovat saapuneet

Eilen haimme m:n ja lasten kanssa uudet perheenjäsenet kotiin ja pistäydyimme matkalla myös Haminassa. LouLou ja Anna ovat tänään jo vähemmän peloissaan ympäristön vaihdoksesta. Suloisia ovat! Televisio on pysynyt kiinni ja ihmettelemme marsuja. Ja siksi lyhyesti vain kirjoitankin.:)

Tänään muita suuria asioita pienille ja suurille ihmisille.
1.Ensimmäinen päivä esikoulussa!
2.Autokuumeen helpotus:)
3.Halvalla löytynyt nahkatakki

Nyt teen keittoon ja kuikuttelemaan lasten kanssa. Oho, pyykkiäkin olisi pitänyt pestä. No, huomenna sitten töiden jälkeen. Huomenna saan tietää keskiviikon nielurisaleikkausajan. Jännittää hiukan, mutta olen iloinen että poika on ottanut asian yllättävän hyvin. Leluorava lähtee mukaan sairaalaan ja äiti myös - tietenkin.