En saa kirjeitä, sanoi hän
Eilen hehkuttaessani kotiamme, tajusin (jälleen kerran) että olisi aika karsia tavaraa. Nyt olisi oiva tilaisuus, oksennustautien lomassa, alkaa suurraivaus. Joku kerta voisi pyytää m:n tai jonkun ystävän auttamaan etten aina keksisi sopivaa syytä säilyttää kaikkea. Sillä silmällä-homotiimikin olisi varmasti tehokas.
Mutta siis aloitin eilen, ihan vähän. Pääsin jopa niin pitkälle, heh, että löysin vanhan muistivihko/päiväkirjaviritelmäni. Hauskaakin luettavaa siellä oli:
"Jos menisin joskus naimisiin,
miehen pitäisi ola kuin Braveheart.
Onko vielä sellaista rakkautta?
On mulla ainakin se Soundtrack.
Jos siinä sitten vaikka kuuntelisi
elämän hiljaista tarinaa"
Ettäs tiedätte.
Itseasiassa mulla ei ole enää sitä soundtrackia. Annoin sen kerran, kauan sitten eräälle saksalaiselle salamarakkaudelle, joka haaveili, että voisi vaellella kanssani ikuisesti Skotlannin nummilla. -Oh, take this soundtrack, almost the same thing, Farewell. Niin varmaan.
Juu, olen tosi tehokas siivoamaan. En edistynyt paljoakaan.
Eilen illalla tuli mielenkiintoinen dokumentti, jossa kerrottiin Bulgarialaisesta mielisairaalasta. Eräältä potilaalta kysyttiin mistä hän pitää. - Kirjeiden saamisesta, hän vastasi. No, saatko sitten kirjeitä? -En.
Eilen löysin siivotessani myös vanhoja kirjeitä. Nykymaailman sähköinen viestintä on kyllä kauheaa, jos se peittoaa täysin oikeat kirjeet ja kortit. Kirjoittakaa ihmiset kirjeitä, sellaisia, jotka ajan saatossa kellastuvat. Kun vuosien jälkeen joku lukee kirjeen, tuulahdus muistoja palaa mieliin vahvasti. Sanoja menneisyyydestä. Historiaa, ajankuvaa.
Lupasin m:lle, että rupean kirjoittamaan rakkauskirjeitä. Sellaisia, että hän voi sitten vanhana miehenä niitä hakea ullakolta. Laatikkokaupalla. Hän totesi, että pitäytyisin eroottisten tarinoiden kirjoittamisessa. Luulee vain. Kirjoitan kaikkea, kompromissi. Käsin ja sydänverellä. Ja hymyissä suin, tietenkin.
Käsiala on aivan toista, kuin näppiksen luomat usein niin hengettömät, persoonattomat kirjaimet. Tämän käsialan muistan aina:
Mutta siis aloitin eilen, ihan vähän. Pääsin jopa niin pitkälle, heh, että löysin vanhan muistivihko/päiväkirjaviritelmäni. Hauskaakin luettavaa siellä oli:
"Jos menisin joskus naimisiin,
miehen pitäisi ola kuin Braveheart.
Onko vielä sellaista rakkautta?
On mulla ainakin se Soundtrack.
Jos siinä sitten vaikka kuuntelisi
elämän hiljaista tarinaa"
Ettäs tiedätte.
Itseasiassa mulla ei ole enää sitä soundtrackia. Annoin sen kerran, kauan sitten eräälle saksalaiselle salamarakkaudelle, joka haaveili, että voisi vaellella kanssani ikuisesti Skotlannin nummilla. -Oh, take this soundtrack, almost the same thing, Farewell. Niin varmaan.
Juu, olen tosi tehokas siivoamaan. En edistynyt paljoakaan.
Eilen illalla tuli mielenkiintoinen dokumentti, jossa kerrottiin Bulgarialaisesta mielisairaalasta. Eräältä potilaalta kysyttiin mistä hän pitää. - Kirjeiden saamisesta, hän vastasi. No, saatko sitten kirjeitä? -En.
Eilen löysin siivotessani myös vanhoja kirjeitä. Nykymaailman sähköinen viestintä on kyllä kauheaa, jos se peittoaa täysin oikeat kirjeet ja kortit. Kirjoittakaa ihmiset kirjeitä, sellaisia, jotka ajan saatossa kellastuvat. Kun vuosien jälkeen joku lukee kirjeen, tuulahdus muistoja palaa mieliin vahvasti. Sanoja menneisyyydestä. Historiaa, ajankuvaa.
Lupasin m:lle, että rupean kirjoittamaan rakkauskirjeitä. Sellaisia, että hän voi sitten vanhana miehenä niitä hakea ullakolta. Laatikkokaupalla. Hän totesi, että pitäytyisin eroottisten tarinoiden kirjoittamisessa. Luulee vain. Kirjoitan kaikkea, kompromissi. Käsin ja sydänverellä. Ja hymyissä suin, tietenkin.
Käsiala on aivan toista, kuin näppiksen luomat usein niin hengettömät, persoonattomat kirjaimet. Tämän käsialan muistan aina:
posted by ~e~ at 8:55 AM
2 Comments:
Näin kerran unta, että löysin hylätystä ateljeesta laatikollisen vanhoja kirjeitä. Niitä lukiessani oivalsin äkkiä, että ne olivat kirjeitä vanhoilta kirjeystäviltäni; kirjeitä joita olisin saanut vastaukseksi kirjeisiin, jotka itse olin jättänyt lähettämättä vuosia sitten. Samalla oivalsin myös, että tuo ateljee olisi ollut omani, jos olisin tehnyt menneisyydessäni asioita jotka todellisuudessa jätin tekemättä - säilyttänyt ne kirjeystävät elämässäni, esimerkiksi. Elämä olisi nyt erilaista. Historiani olisi toisenlainen.
Se oli hieno uni, ja opettava. Ja surullinen.
Pitäisi tosiaan kirjoittaa kirjeitä!
Hieno uni, varsinkin kun osaat miettiä mitä se tarkoitti!
Mulla oli italialainen kirjeystävä pieneä tyttösenä, ala-asteikäisenä. Olin ankea lähettämään kirjeitä. Nimenomaan lähettämään, sillä saatoin kirjoittaa, mutta kummasti kirjeet jäivät pölyttymään. Vanhenivat, ikäänkuin. Mulla on vieläkin huono omatunto, että Alessandro Malavasi lähetti minulle maskotin, enkä koskaan postittanut kiitoskirjettä.
Olen antanut suomalaisista kuvan kiittämättöminä kansalaisina! No, en kai sentään.
Hello, Alessandro,
mi chiamo Elukka. I'm your penfriend, if you still remember me (about twenty years ago.)Well, I was.
Sorry, I didn't thank you. You sent me a tiny lil´dog.
Thank you so many. I wish all the best for you in life:) ~~e~~
Post a Comment
<< Home