Haaveiden vaimea laulu ja iltaitku

Joidenkin asioiden kanssa sitä on vain niin yksin. Lasten isän kanssa käymäni keskustelu tänään sai ikäviä muistoja pintaan. Vaikka jotenkin ne muistot eivät enää pysty hätkäyttämään niin pahasti kuin silloin kauan sitten. Niistä syntyy kuitenkin olotila, joka ahdistaa. Harmitus. Ja jos enemmän mietin, tunnen suurta surua siitä, etten ole saanut lapsiani miehen kanssa, jonka kanssa olisin todella tahtonut jakaa elämäni. Joka olisi pystynyt siihen. Totta kai yritimme, siitä ei ole kyse. Mutta tänään tiedän jo niin paljon elämästä enemmän kuin silloin. Ja kyllä, osittain se on surullistakin. Ja tänään tiedän rakkaudestakin enemmän, niin luulen.

En muista aikaisemmin elämässäni tunteneeni kateutta. Ainakaan en pysty paikallistamaan sellaista. Mutta nykyään tunnen. Tunnen kateutta naisille, joilla on rakastava mies ja lapset. Perhe. Kateuteni on kaipuuta. Se ei ole pahansuopaa, onko se silloin kateutta?

Yritän aina elämässäni huolehtia rakkaimmistani, olla olemassa. Mutta tiedän, että minulla on paha olla, sillä itken tätä kirjoittaessani.

Kaipuu on haaveiden vaimea laulu, joka herättelee minua. Toimi tyttönen, on vielä aikaa! Yritän piristää itseäni, muka urheasti.