Aamulla
Kirjoitan tänne vaikkei olisi mitään sanottavaa. Ja sellaisena hetkenä, kun sanon ettei minulla ole mitään sanottavaa, todellisuudessa on niin monia asioita joita haluaisin sanoa. Pohdin valtavasti. Minuutit ovat levottomia.
Nyt minun pitäisi todellisuudessa siivota tyhjää lattiatilaa alakertaan. Poikani saa minulta lahjaksi radio-ohjattavan tänään. Hinta oli hiukan halvempi, kuin olin varautunut. Hyvä niin. Ärsyttää kun en ole ikinä ajanut tuollaisella hienolla radio-ohjattavalla ja minun pitäisi opettaa pikkumies käyttämään autoa.
Ei ole lasten isää paljoa tänä kesänä näkynyt. Isyyshän on näemmä jotain, johon voi heittäytyä aina sopivasti.(siis tässä tapauksessa, ei suinkaan aina) Äitiyttä ei kysellä. Hän tietää, että hoidan. Silloin, kun olimme yhdessä muistan aina niin elävästi sen, kuinka helposti suunnitelmat muuttuivat ja kuinka hän tiesi, että vaikka nyt laittaisi puhelimen kiinni ja dokaisi itsensä tainnoksiin, katoaisi. Minä hoitaisin. Minä olisin olemassa lapsille 24/7. En löysi hanskoja tiskiin. Hän luotti minuun. Heräisin öisin muutaman tunnin välein. Toimisin. Sydän pakahtuneena, romuna. Iloitsisin pikkukätösistä ja loputtomista päiväkävelyistä. Jaksaisin hoivata ja helliä vaikka oma oloni huutaisi tyhjyyttä, yksinäisyyttä. Mistä sitä vahvuutta ammennetaan? Miten saa ne kaikki tuhoontuomitut tunnit tuntumaan mahdollisilta. Miten raskailta askeleet ovat tuntuneet, kun olen yksin joutunut palaamaan tyhjältä juna-asemalta vauvojen kanssa.
Erosta on kulunut pian neljä vuotta. Poika täyttää huomenna viisi. Minulla on suuri vastuu. On minulla paljon rakkautta. Mutta paljon, paljon pelkoja. Voi kun ei tarvitsisi olla niin yksin. Minä itken. Ja kokoan itseni taas aina uudelleen. Missä tulee seinä vastaan, ettei jaksa?
Nyt minun pitäisi todellisuudessa siivota tyhjää lattiatilaa alakertaan. Poikani saa minulta lahjaksi radio-ohjattavan tänään. Hinta oli hiukan halvempi, kuin olin varautunut. Hyvä niin. Ärsyttää kun en ole ikinä ajanut tuollaisella hienolla radio-ohjattavalla ja minun pitäisi opettaa pikkumies käyttämään autoa.
Ei ole lasten isää paljoa tänä kesänä näkynyt. Isyyshän on näemmä jotain, johon voi heittäytyä aina sopivasti.(siis tässä tapauksessa, ei suinkaan aina) Äitiyttä ei kysellä. Hän tietää, että hoidan. Silloin, kun olimme yhdessä muistan aina niin elävästi sen, kuinka helposti suunnitelmat muuttuivat ja kuinka hän tiesi, että vaikka nyt laittaisi puhelimen kiinni ja dokaisi itsensä tainnoksiin, katoaisi. Minä hoitaisin. Minä olisin olemassa lapsille 24/7. En löysi hanskoja tiskiin. Hän luotti minuun. Heräisin öisin muutaman tunnin välein. Toimisin. Sydän pakahtuneena, romuna. Iloitsisin pikkukätösistä ja loputtomista päiväkävelyistä. Jaksaisin hoivata ja helliä vaikka oma oloni huutaisi tyhjyyttä, yksinäisyyttä. Mistä sitä vahvuutta ammennetaan? Miten saa ne kaikki tuhoontuomitut tunnit tuntumaan mahdollisilta. Miten raskailta askeleet ovat tuntuneet, kun olen yksin joutunut palaamaan tyhjältä juna-asemalta vauvojen kanssa.
Erosta on kulunut pian neljä vuotta. Poika täyttää huomenna viisi. Minulla on suuri vastuu. On minulla paljon rakkautta. Mutta paljon, paljon pelkoja. Voi kun ei tarvitsisi olla niin yksin. Minä itken. Ja kokoan itseni taas aina uudelleen. Missä tulee seinä vastaan, ettei jaksa?
posted by ~e~ at 9:26 AM
4 Comments:
Yksin et ole ainakaan, vaikkei se välttämättä helpota kun joku kertoo, ihan samat fiilikset täällä ja ollut koko ajan, eikä syy tarvitse olla mikään erityinen edes. Monet miehet ottavat perinteisesti tuollaisen roolin itselleen, ihan tavallisissa "toimivissa" perheissä. Meillä on ennen ja jälkeen eron uhattu jaksamattomuudella, johon itse asiassa uskon. Toisen kykenemättömyys surettaa mutta ei vastuun sysääminen siitä johtuen tunnu helpommalta vaikken voi suuttuakaan. Ja joskus suuttuu mutta ei se auta yhtään. Pitää vaan luopua omista odotuksista ja ottaa vastaan se mitä tulee ja yrittää rakentaa toisenlaista toisten ihmisten kanssa. Omat odotukset tuovat suurimmat pettymykset. Kannattaa ehkä ajatella ettei ole vastuussa kuitenkaan siitä toisesta aikuisesta, että hän häviää, ettei lapsetkaan voi kaivata sellaista mistä ei ole kokemusta, ja varoa välittämästä omia odotuksiaan heihin, antaa heidän kokea oma elämänsä omanaan ja lohduttaa silloin kun he kokevat jokin olevan ikävästi. Heidän lähtökohdistaan, heidän todellisuudesta joka on toinen kuin se oma kokemus joka kuitenkin on täynnä kokonaisen elämän tuomia etukäteistulkintoja, -ajatuksia ja -kuvia. Vaikeaa kaikki on mutta ystävien voimalla ja muiden rakkaiden pystyy kyllä eteenpäin ilman sitä mahdollista perhekuviota josta joskus on uneksinut. Elämä nyt vaan ei ole koskaan sellaista mitä nuoruuden viattomuudessaan kuvittelee, ja aloituksellani yritinkin sanoa, ero tai ei, päihteet tai ei. Kuvaamasi elämäntilanne on ollut ihan vakio vuosituhansien ajan naisten ja miesten rooleina. Maailma ei vaan ole ehtinyt muuttua vielä niin nopeasti kuin se ideatasolla on. Mutta kyllä sekin vielä, ihan käytännössä :-) Moni meistä joutuu vielä sinnittelemään ja itse yritän välittää pojilleni, en uhrautumisen kuvaa vaan sitä että kun on ongelmia niin syyllistämisen sijasta kannattaa etsiä ratkaisuja; kivoja asioita ja ihmisiä joiden kanssa on kivaa olla ja puuhata kaikenlaista. Ettei aina ole mitään valmiita mallihahmoja joiden "kuuluu" tehdä tietynlaisia asioita vaan että elämä koostuu erilaisista ihmisistä joihin voi rakentaa läheisiä suhteita avukseen. Että aina on kannattaa _yrittää_ tehdä jotain vaikka kuinka vaikealta tuntuisi. Ja itsestään pitää huolehtia eikä olla toinen kuin mitä on. Väsynyt saa olla eikä aina voi tietää kaikkea eikä kukaan edes ole täydellinen, ei äitinäkään :-) Ellei odota täydellisyyttä, itseltäänkään, niin uskon että elämään jaksaa suhtautua avoimemmin ja suopeammin myös muiden ihmisten vajaavaisuuksien edessä.
Kiitos!
Niinkuin itsekin sanoit, syyn ei tarvitse olla mitenkään erityinen, että jaksamaton olotila nousee pintaan.
Olen herkkävaistoinen elukka ja elän suurella tunteella. Ja kyllä, itseasiassa jo helpotti
- oikeasti.
On se hienoa, että on tälläinen blogi johon saa purkaa tuntojaan.. Ja ennenkaikkea, onneksi on niitä rakkaita ihmisiä, jotka ymmärtävät.
pusu ~e~
Hyvä elukka, pidä pintasi vain, elämähän ei ole jatkuvaa eufoorista onnea, vaan harvahko sarja pienehköjä onnen hetkiä. Niin kuin itsekin sanoit, tämä internetin lumemaailma on hyvä olemassa. Ja kuten näet täällä on paljon ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella yksin (henkinen yksinäisyys on ehkä vielä yleisempää kuin fyysinen), eivät ehkä olisi täällä muuten vaan jossakin muualla. Ja onhan siellä todellisessa maailmassa se pikku herra sähköautoineen.
Kiitokset hanhensulallekin!
Ja se auto toimii nyt:) Poika tuli iloiseksi ja siskokin sai kokeilla autoa taistelun jälkeen...~e~
Post a Comment
<< Home