Hauskaa Vappua!

Ankea

Väsyttää. Väsyttää. Miestä Kaipaan.

Pitäisi siivota, pitäisi vaikka mitä.
Päivät on liian lyhyitä. Luovuutta olisi käytössä,
vaje luoda tällä hetkellä jyllää. Ajan vaje.

Kun on lemmessä sekopäiseksi sekoitettu,
väsymystä ei ole olemassa negatiivisessa mielessä.

Mutta nyt olen negatiivisesti väsynyt.
Toivottavasti huomenna helpottaa.

Ja näyteikkunassa näkemäni vappumekko, oli jo varattu
toista lantion kaarta kaunistamaan. En päässyt edes sovittamaan.

Arjen marinaa. Tiskirätti siitä kouraan ja hommiin!

Toivottavasti saisin tänä yönä paremmin unta.
En tykkää nukkua yksin.

Jossain on sateenkaaren värejä

Kuva on tyttöni piirtämä kuva ja hän antoi sen tänään, kun hain hänet päiväkodista. Tänään päiväkotiin viemiset-ja noutamiset ovat varmasti monen vanhemman mielissä tuntuneet haikeilta.

Eilen, kun uutisissa sanottiin pikku-pojan kuolleen päiväkodissa, kyyneleet tulivat silmiini. Juu, tiedän kyllä maailmassa olevan niin paljon kurjuutta ja ikävää, ettei minun tarvitsisi paljon muuta tehdäkään kuin itkeä. Mutta tuollaiset tapahtumat, jonka seurauksien aiheuttamat tunteet ovat oman elämäntilanteen ja arkipäivän kosketuspinnan myötä erityisen pysäyttäviä, tuntuvat maailman vaikeuksien joukossa paljon läheisimmiltä. Käsittämätön tuska vanhemmilla, työntekijöillä, ystävillä.

Tottakai pieniä haavereita voi aina syntyä, mutta kyllä päivähoitoon pitäisi voida jättää lapsi niin, että siitä selviää hengissä. Säästöjä henkilökuntaresursseissa tehdään jatkuvasti. Toivottavasti tämän tapauksen myötä tajuttaisiin vihdoin, että valvovia silmiä tulee olla tarpeeksi ja toimintaympäristön turvallisuudesta tulee huolehtia huolellisesti, sillä lapsen perusluonne on uteliaisuus, oppisen halu ja maailman tutkailu. En voi miettiä, kuinka pieni on kävellyt, katsellut ja leikkinyt luottavaisin mielin. Ainoa mitä voi ajatella lohtuna, on ettei ollut kipua. Hänellä.

Lapsensa menettäneille tuska on suurempi kuin ihminen pystyy yksin kantamaan. Kun jostain saisi takaisin ne valoisat hetket. Pienen hymyn. Läheisten tuella on äärettömän suuri merkitys. Se on kuitenkin suru, joka on ikuinen. Rakkaus lapsiin on ikuista.

Tuo tyttöni tekemän kuvan värimaailma ja iloinen poni voisi symbolisoida lapsen elämän riemukkaita hetkiä. Valoisia ajatuksia. Niitä tarvitaan.

Just testing

testaanpa Blogilistan lataa nyt toimintoa. Blogini on toiminut muuten,paitsi tuo listoille päivittyminen ei skulaa.

Asfaltti

Auringon säteiden takana
hehkuu kultaa.
Minä kävelen paisteessa.
Sokaistuna hengitän
kaupungin mustaa multaa.~e~
......................................
Tänään soinut päässä Tehistä,
sanat täällä.
"Kaikki on mahdollista
kaikki on kaunista
kaikki on mahdollista
vain taivas rajana

Suutele mua rakasta mua
näytä että sä välität..."

Väliajalla

Vähän oksentelee ja heti joutuu Blogisanomiin, heh. Noh, sellaista se on välillä.

Elän jonkinlaista etsikkovaihetta, niin minä luulen. Ajatukset liikkuvat jatkuvasti ideoiden, haaveiden ja suurten kysymysten ympärillä. Moni asia on kysymysmerkki ja asioiden jäsentäminen vie varmasti aikansa. Työharjoittelun ja valmistumisen jälkeen on taas aivan uudet tilanteet, joihin pitää löytyä ratkaisu.

Kaikki ratkaisuthan ovat viime kädessä väliaikaisia. Väliajan pituus on se ratkaiseva asia.

Moni asia on muuttunut vuosien saatossa, eikä kovin itsekkäitä ratkaisuja voi tehdä. Ja toisaalta voi myös miettiä mitä ovat ne asiat, jotka tarvitsevat huomiotani eniten.

Millä hinnalla mihinkin ryhtyy? Onko se sen arvoista? Mitä haluan?

Ja ennen kaikkea, millä tavoin elämällä voin sanoa olevani onnellinen. Ja ratkaisuja tehdessä kannattaa järjen ohella kuunnella sitä viisasta, herkkävaistoista sydäntä. Aina.

Asioita, joita voi miettiä, muttei elämästä tietenkään voi koskaan tietää..

With Love

Mukava viikonloppu takana! Olen tosi väsynyt. Eilen puuhastelin koko päivän kotona lasten kanssa ja iltapäivällä S tuli lastenvahdiksi kissansa kanssa. Lapset olivat aivan innoissaan eläinvieraasta. Spaghettikastikkeen teon lomassa maistui punaviini ja pihatalkoiden jälkimainingeissa tuli otettua muutamat vodkapaukut. Hupsista, innostuin m:n luona juomaan kuohuviinipullollisen. Aika vähän tulee nykyään juotua ja niinpä tälläiset pohjat on minulle aika paljon.

Tosin m oli juuri yksi päivä sanonut, että olisi joskus hauska nähdä minua humalassa, kun tuntuu ettei minusta ikinä huomaa humaltumisen merkkejä. Ja olenkin aika skarppi, pakko myöntää. Iloinen hölöttäjä noin arkiminänäkin, joten muutamat siiderit eivät paljon pakkaa sekoita. Mutta eilen taisin olla hiukan humalassa, hih. Olin.

Baarissakin piti käydä, Kalliossa. Emme jaksaneet lähteä keskustaan. Kävelimme m:lle ja menimme kattoterassille. Poltimme Independent- sikaria, SchizoBlogissa olleen mainosvideolinkin innoittamana( no ei sentään, sattui olemaan kaapissa juuri sopivasti yksi rakkaudella kääritty sikari )Poltimme kattojen yllä ja juttelimme. Joimme vielä yhdet juomat. Suutelimme. Oi miten jossain sylissä voikin olla niin hyvä olla. Aamulla yrjösin, monta kertaa.

Se oli krapulaa. Tärisin, en pystynyt nukkumaan, näin valveunia. Pääni oli lainalaatikossa irtonaisena ja näytti huonovointiselta, selitti jotain. Irtopää. Yllättävää, heh. Silmät auki,kiinni ja taas uusia kuvia mieleen, kuin sekunnissa olisi siirtynyt unentilaan vaikka olikin hereillä. Näkyipä huonokuntoinen talo ojan varrella, jonka yli meni silta. Silmät auki. En nuku. M sanoi, että voisin tehdä unikollaasin. (Pe-la yön unia en edes kehtaa tässä kertoa, siinä olisi kollaasia kerrakseen) Tärinän ja vaikeroinnin seassa muistin taas miksi vältän liikaa juomista. Krapula on minulle harvinaisen julma ja oikukas.

M auttoi. Paljon. Onneksi.

Kotimatkalla mietimme miten vahvoja sanat voivat olla ja kuuntelimme autossa Tuomari Nurmiota. Kotona oli kaikki hyvin. Paitsi kun kissa lähti. Poikani itki: " Äiti, meidän kissamme on varastettu!" Lohduttomasti. Mutta nyt leikit jo sujuu ja kissan kanssa vietetystä ajasta voi keskustella iloisemmin mielin. Minäkin voin hyvin. Vain väsyttää. Stereoissa soi tänään kaikenlaista: The Crystal Method:in Born too Slow:sta Kenji Kawai:n Making of Cyborg:iin.

Rakastan si**a

"Tiedätkö mitä, äiti rakastaa sinua!", sanoin iloisesti aamulla keittiössä.
"Joo, mutta missä on sitä simaa?", pienen tytön malttamaton vastaus. "Minäkin rakastan simaa", hän lisäsi nauraen. Nokkela pieni tyttö.

Hiljaisuuden maa

En tiedä. Tuntuu, joskus niin turhauttavalta, kun haluaisi viedä pahaa oloa ihmisiltä pois. Joskus tuntuu lukiessani jonkun ihmisen tunnetiloista, kivusta, surusta, yksinäisyydestä, voimattomamuudesta, että tulee itsellekin jotenkin suruisa olo. Myötätunto. Sydämeen raskas olo. Muisto.

Naiivi toive, että kaikilla olisi monta onnenhetkeä joka päivä.
Toivon kaikille kauniita ajatuksia viikonlopuksi:)

Ilahduta läheistäsi ja/tai itseäsi.
Sano miltä sinusta tuntuu. Puhu. Tee jotain mikä saa hymyn kasvoillesi, tee jotain joka vie kauaksi tästä hetkestä. Teon ei tarvitse olla mitään maata mullistavaa. Vaikkapa kirjan sanat, jotka avaavat uusia portteja. Sanoja. Kävely metsässä. Tai kävely ihan missä vain. Hiljaisuudessa on mystistä voimaa. Illan kähmässä uutta maukasta teetä ja pitkään lämpimässä suihkussa oleilua. Lempikappaleen kuuntelua repeatilla. Haaveunia.

Miltä maistuu sanani? Maistelen. Mietin, miltä maistuu levottomuus. Miltä maistuu kaipuu? Miltä maistuu laiskuus ja miltä maistuisi se punaviini, jonka saisin auki kunhan vain löytäisin avaajan. Etsin.

Valitettavasti en saa melodiaa tähän mukaan, mutta seuraavassa veljeni kirjoittama laulu. Kaunis laulu. Sanoja. Sanoissa on uskomattoman paljon voimaa.

Hiljaisuuden maa

Säv. ja san. T. L.

Saapuu yllein yö ja
loukkuun jään pimeyteen
enkä yritä ees nousta pois
kaiken kadotin
kun unohdin etten saa langeta


Kun aurinko taas paistaa saa
mä käännyn piiloon uudestaan
vaikk` en saa koskaan
nähdä sen taikaa
tiedän valos niin hento
ei pääty sen lento

Kun varjot nää mulle
loisteesi vois antaa
näyttäen mulle
missä on se hiljaisuuden maa

Eteesi näin polvistun
rukoilen,
et sanat kaiken muuttaa vois
mut huomaa en
ettet sä mua varjoilta nää

kun haihtuu loisteesi ja katoaa
varjot peittää maan
mä alusta voin aloittaa

tie vie kauas taakse metsien
pois täältä
mut ei jalkani kanna
oi armosi anna
halki tän elon vois voimasi kantaa
tiedän ettei oo paljon aikaa

anna mulle uusi tilaisuus
anna voimani etten mä pelkäis
etten mä kääntäisi selkää

nosta mut ylös uudestaan

Pumpulia

Eilen näkyi jo ensimmäiset valkovuokot, tänään taivaalta satoi isoja lumihiutaleita -kuin pumpulia. 

Katkelma

...Puuni itki,
se oli minun syyni.
Katsoin vieressä kasvavaa isoäidin tammea,
se oli niin kaunis, kestävä tyyni.

Silloin tajusin sen,
kuinka voin omalla voimalla luoda
lämmön, rakkauden.

Tämä on pieni katkelma runosta, jonka kirjoitin 90-luvun alussa:) Joskus pitänee laittaa se kokonaisuudessaan ja katsoa löytyykö muitakin pölyttyneitä paperilappusia iänikuisten pahvilaatikoiden uumenista. Pois ne pölyiset, ummehtuneet! Kevätsiivous kutsuu...kunhan lämmintä tulee taas.

Päähänpistoja

Oho, leikkautin tänään otsatukan. Hammaslääkärin jälkeen oli sopivasti aikaa käydä kampaajalla. Ex tempore. Mielestäni lopputulos on pirteä. Lapsetkin tykkäsivät. Tosin poika sanoi opettajan kertoessa minun tulevan: "ei toi ole äiti."

Yritin kysellä ovelasti, että kumpi olisi parempi tämä vai se mikä oli ennen. Tämä on parempi, sanottiin.

Toivottavasti m lumoutuu, kunhan tottuu uuteen outoon naiseen.

Lauseiden uusi elämä

Ilahduin jo toistamiseen, kun sanojen virrassa vastaan tulevia lauseita saalistava Karri on jo kahdesti napannut lauseeni blogiinsa. Blogiin, jossa lauseet ovat uusia, sillä ne ovat erotettu alkuperäisestä yhteydestään. Mielenkiintoinen idea. Lauseille jää enemmän happea ja lukija voi luoda täysin oman mielikuvan kokonaisuudesta. Ja usein laajempaa kokonaiskuvaa ei edes tarvita, vain lause riittää.

Kerran olin kirjoittanut yhden kivan lauseen, ja luulen ettei Karri ollut eksynyt tänne vielä silloin. Nyt pakko kirjoittaa se uudestaan, varmuudeksi. Kysypä kuulta komealta, miltä tuntuu elämä. Niinpä.

Tai Tove Janssonia mukaillen: Kuka lohduttaisi Nyytiä, saati sitten minua?

Loppu.

Sama asia?!

Sarjassa väärin muistettuja/lausuttuja kappaleen nimiä:

Tässä yhtenä iltana m kysyi minulta, että arvaa mikä kappale tuli tänään radiosta. Hetken pohdittuani minulla oli selkeä tunne, mikä kappale oli säväyttänyt miehen mieltä autossa. Sanoin: "neiti on vain lutka". Ja samalla tajusin etteihän se niin ollut. Korjasin virheen. El bimbo on vain mies.. Hassuja ajatustyön kepposia.

Vastauksesta olisi saanut vaikka ruusun. Ja kylpylään. :) Oli mukava osua oikeaan, vaikkakin mutkan kautta.

"El Bimbo on vain mies,
niin villi mutta aikamies"

Kolme rosvoa

Rakas päiväkirja,
on kiire. Paljon ajatuksia mielessä... Päivän suuri kysymys raikuu korvissani: "kuka söi kaikki nakit? Kuulemma rosvot ovat syöneet nakkimme. Menen taikomaan jotain nakinkorviketta.

Kirjoittaminen jatkukoon sopivammalla hetkellä.

Takapihalla

Hyviä päiviä, ilon koostumus vol.2

Ilon koostumus lista:
Ei juurihoitoa
Lempipaidan uudelleen löytäminen kirpparilta. Lasten uudet kevätkengät. Äiti. Banaanisuklaapirtelö. Vähän kalakukkoa. Miehen hassut höpinät. Nauru. Siideriä, muutama. Omat hölmöt aivoitukset. Miehen keskustelutaito. Analyyttisyys. Älykkyys. Moniuloitteisuus. Hahmoituskyky. Himo. Haasteet. Vaaleanpunaisen viritetyn mopon muistelot. Ajatus arjen romantiikasta. Kädet. Köysi. Huippaus. Sylissä.

Creme de Saint.Agur voileivät. Persiljaa. Tuorepuristettua mehua. Nuolaisu. Toinenkin.

Fantasiointia. Fantasiointia. Fantasiointia.

Ajattelevaisuutta. Auringonpaistetta, autoajelu. Ajatus Pariisista. Muistotuulahdus viimekeväisestä Köpiksestä:


Itsetehtyjä tai siis m:n tekemiä hampurilaisia :) ja jäätelökauden virallinen korkkaus usean jäätelön kera takapihalla. Tytön pisamia. Kukka.

Hyvä olo, halu, tahto. Näin vain on onnellista olla ja hyvä niin! Ihmeellistä. Nipistän itseäni. Nippi.

On vieläkin jäätelöä kaapissa, syön lasten kanssa vielä tänään yhdet salaa.

Tänään ja eilen näin, toisena päivänä toiset asiat.

Kotona taas!Teen vinon pinon voileipiä, menen pikkuruiseen puutarhaan katselemaan ja puuhastelemaan. Multakäsiä kertaa kolme.

Olotila selkeästi parempi.:)

Lohtu

Alakulo hiipii luihin ja ytimiin.
Ollapa olematon.

En oikein tiedää syytä tai osaisin varmasti listata moniakin, mutta syyt tuntuvat vain niin typeriltä.

Määrätynlaisessa tunnetilassa, ikävässä, kaipaan Kerttu-mummoani. Kerttua ei siis enää ole. Muistan erään kerran vuosia sitten, kun ikävöin häntä todella paljon, olin masentunut ja ahdistunut. Juttelin hänelle ääneen, itkin. Polttellin savuketta liesituulettimen alla ja kysyin: "Mitä sinä tekisit?"

Hetken päästä aloin kirjoittamaan paperille kamalalla vauhdilla listaa mitä Kerttu-mummo tekisi, kun haluaisi piristää mieltään. En muista listaa kokonaan, mutta se näytti yksinkertaisuudessaan jotenkin kovin lohdulliselta. Hassultakin.

- tekisin lihapullia
- keittäsin kunnon kahvit, lukisin
- kirjoittaisin kirjeen/kortin ystävälle
- menisin Toinin kanssa kahville kaupungille
- ostaisin jotain pientä, vaikka uuden kasvin kotiin

Tiedän, että näin hän olisi tehnyt. Oloni parani heti, vaikka olinkin hiukan hämmentynyt.

Kaipaan hänen lauluaan, joka kuului keittiöstä. Mummoa, joka sanoi rehellisesti mitä tunsi. "Nyt vituttaa, keitetäänpä kahvit:)".

Istuimme pitkässä, junamaisessa keittiössä. Lapsuuteni suosikkileikkejä oli:"Keskustelua keittiössä". Pohdimme syntyjä syviä ja söimme voissa paistettuja kauraryynejä. Kerttu-mummon keittiössä.

Sellaisena haluan hänet muistaa.

Kuulen mielessäni elävästi äänenvärinän- sävyn- kun Kerttu laulaa. Hyräilyn. Kurjaa, kun en saa ääntä ulkopuolelle. Kuuluviin. Takaisin.

Muistoissa elää niin paljon.

Iloja ja inhotuksia - sulassa sovussa

Eilen naapurit mahtoivat ihmetellä, kun luonani kävi pari miestä (eri aikaan), joista kumpikin kantoi lähtiessään lastensänkyä. Vihdoinkin pääsin eroon nurkissa lojuneista sängyistä. Tuttujen muksut ovat siinä iässä, että pääsevät oikeaan lastensänkyyn, pois häkkisängystä.

Tänä aamuna päiväkodin ilmoitustaulu näytti jotenkin aika koomiselta (ja ankealta):



Sellaista se elämä on. "Hei, hei, äiti menee nyt!" Tosi reilua.

Onnellisia ihmisiä

Tyttöni synttärijuhlat onnistuivat hyvin!:) Vaikka siivousurakan aikana kirosinkin, niin se ilo, joka loisti tytön kasvoilta sai minutkin loistotuulelle. Ja ostamani lahja oli täysosuma, suuri toivomus.Mukavaa!
Illalla lapset menivät isälleen yökylään. Oma yösijani ei liene yllätys.

Ilta sujui sarjakuvamaisissa tunnelmissa. Löhöttiin sohvalla ja harjasin m:n takkuista, ihanaa tukkaa ja kävin kuumana. Enpä ole ennen huomannut innostuvani hiustenharjaamisesta niin kovasti. Elokuvan loputtua tuijottelin m:n komeita kasvoja, veistosmaista profiilia. Voisin vain katsella, maalailla ilmaan ääriviivoja, tallettaa mielikuvia verkkokalvoilleni. Suu. Kädet. Sanat.

Onnellinen nainen nousi sängystä vähillä unilla.

Tuhkimon mehuhetki

Eilen käytiin katsomassa loistava keikka. Tuomari Nurmio veivasi kovin Tom Waits-maisissa tunnelmissa. Rytmi valtasi kehon ja mielen. Ei voinut muuta kuin hymyillen katsella karismaattista esiintymistä. Hauskaa oli! Hmm.

Tänään leikin tuhkimoa. Tämä jumalaton palatsi pitää saada kuntoon huomista juhlaa varten. Jos uurastaisin kaihoisasti laulaen, moppaisin lattioita- loputtomasti -ehkäpä ne hiirulaiset tulisivat auttamaan. Iloiset hiiret ja kiiltävät lattiat. Prinssi. Isot varpaani vaativat 41-kokoisen kengän. Tänään leikin tuhkimoa. Urakalla.

Merituuli ja muistoja

Broidi kävi äsken kylässä. Äärettömän rakas ihminen minulle, enemmän kuin voi sanoin sanoa. Lapsena leikimme ja tappelimme, älyttömästi. Tosin emmepä sitten kiusanneetkaan ulkopuolisia. Joskus onnistuin hänet selättämään, istuin päälle ja pelottelin sylkeväni naamalle. Hyi minua! Joskus kai syljinkin. Tosin hän repi tukkaani urakalla. Mutta suurin totuus kuitenkin on, että teimme paljon hienoja juttuja yhdessä. Ja puolustimme toisiamme monet kerrat. Muistan kerrankin, kun pianonsoitonopettaja oli näpsäyttänyt veljeäni sormille, mentyäni seuraavan kerran soittotunnille, kävin ovella vain ilmoittamassa, että en tule tunnille, koska veljeäni on kohdeltu väärin.

Veljen kanssa puuhasteltiin paljon luovia juttuja, kaikenmaailman kasettikuunnelmia, laulunpätkiä, videojuttuja. Ja viime aikoinakin ollut joitain viritelmiä, mitä voisi työstää. Lahjakas kundi, ehdottomasti! Ja niin suuri sydäminen. Ahkera.

Ja muistan aina, kun säästimme rahaa pieneen peltirasiaan marsun ostoa varten. Ja eräänä päivänä, rahaa oli tarpeeksi ja saimme yhteisen lemmikin! Tosin häkki ja muut roippeet olivat kalliimpia, kuin tuo intiaanien herkku ja äiti sponsoroi ne meille. Se oli hieno marsu, Nipsu. ja eli pitkään ja sitkeästi.Omat lapseni haaveilevat nyt marsusta...

Kiitos, kun olen saanut näin kultaisen veljen. Niin, äitiä ja isää tässä kaiketi kiittelen, hyvä kun palasivat yhteen (vaikkakin ei niin pitkäksi aikaa)uuden yrityksen merkeissä ja sain loistovelin..

Kuva:lapsena veljen kanssa raikkaassa merituulessa, Hangon saaristossa:)

Pieni tarina

Aamun ensimmäiset tunnit
Aamun hiljaisuus on kietoutunut ympärilleni. Peiton alle, yhä syvemmälle unien maailmaan haluaisin painautua; maistella unikuvia, hmm, vain nukkua ja nukkua. En ole varma kuka minua puhuttelee: onko se korkea moraalini, arjen realismi vaiko kenties kurniva vatsa parkani - mutta noustava on! Kiroan. Onpa täällä hiljaista - hyvä niin.

Onnistun hivuttautumaan sängyltäni, peiton hellästä hoivasta kohti keittiötä. Vaikka olenkin vielä melkein unten rajamailla, ilahdun taas tänäkin aamuna aamiaisen herättävästä voimasta: appelsiinimehun ah! niin herkullisesta keltaisesta sävystä, tuoreen kahvin aromin leijailusta ja yllätyksistä, joita jääkaapistani löytyy. Olen kyllä löytänyt sieltä toisinaan aika omituisia ilmestyksiä. Kuinka kurkku voikaan muuttaa muotoaan niin yllättävästi? Loistokaveri tuo aamupala, ajattelen pukiessani kuluneita, monet reissut nähneitä suosikkihousujani jalkaan. Varmasti joku olisi sanonut, että hittoako tuollaisia kurjimuksia yllesi pistät. Niinpä tosiaan, mutta mielestäni on suorastaan huutava vääryys jos ihmisolento ei voi ymmärtää, että housuillani on tarina, joka kulkee kaikessa vaatimattomuudessaan aina mukanani. Jos sellaista lohdullisuutta ei pysty käsittämään eikä vastaanottamaan, saattaa olla monessa asiassa aika hukassa – niin minä luulen. Olenpa onnekas, minä ja housunrähjäni.

Havahdun, kello on taas käyttänyt aikaa ahnaasti. Ajatustenkulkuni on luonnollisesti täysin syytön kiireen syntyyn. – Ei, nyt on pakko kiiruhtaa, huutavat arjen realismi, moraali, ja alati ruokaa vaativa vatsani kuorossa. Huh, kylläpä hiljaisuuteen mahtuukin mölyä! Olen jo matkalla, siis melkein heti kohta perillä. Joskus aamuvarhaisella tuntuu kohtuuttomalta tämä kauhea kiire, sillä yö hyvästelee aamua niin kauniisti, että haluaisin pysähtyä ihailemaan aivan rauhassa. Tuntuu vaikealta pistää tennaria toisen eteen vauhdikkaasti (kuten varmasti arvasit, nekin ovat kovin kulahtaneet).

Olen puistonhoitajana kotikaupungissani. Tuolla edessä tuo kaunis puistoni jo näkyy. Astuessani puistoon, tunnen jotain mitä on vaikea kuvailla. Aamun hiljaisuus on kietoutunut ympärilleni, sen taika on vielä vahvasti läsnä. Katselen kun usva kiusaa leikitellen puiden lehtiä, hipaisee hellästi vain hetken ja siirtyy nopeasti eteenpäin. Aurinko kurkistaa - se hymyilee - saaden puiden vihreän hehkumaan niin puhtaana. Tunnen itseni sangen pieneksi. Ryhdyn kilpasille usvan kanssa. Minä lakaisen kivistä käytävää; luuta laulaa ja hiekka pöllyää. Tiedän näyttäväni hassulta ja mystiseltäkin usvan, hiekan sekä auringon tanssiessa ympärilläni - se on mukava ajatus!

Puisto on kaupungin sydän, kohtaan sen kaikki tunnetilat heti aamuvarhaisella ja vieläpä melkein yksinoikeudella. Huomaan astuneeni tuoreehkoon koiran jätökseen. – Perhana!, manailen. Fifi on kyllä mainio otus, mutta se rouva ”vaivihkaa katselen muualle, kun Fifi päästelee” voisi parfyymipilvineen opetella hiukan käytöstapoja! Hymyilen ajatuksesta, miltä hänen ilmeensä näyttäisi, kun hän saisi maistaa omaa lääkettään. Kuluneet (ja nyt myös haisevat) tennarini ihmettelevät kuinka jo varsin kypsään ikään ehtinyt rouva ei ole oppinut yksinkertaista ajatusta: sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Puisto on kaupungin sydän ja kuten jo sanoinkin, sen kaikki tunnetilat ovat aistittavissa, kaikkine vastakohtineen ja sävyineen. Mahtavaa!

Olen vuosien aikana oppinut tuntemaan monia mielenkiintoisia ihmisiä ja ennen kaikkea nähnyt todella hauskoja tarinoita ja oivalluksia – kunhan vain olen pitänyt silmäni avoinna ja mieleni valppaana. Joskus ihmiset ovat ihmetelleet, eikö työni käy pitkäveteiseksi. He eivät vain osaa aavistaakaan kuinka paljon puistossa tapahtuu. En koskaan juoruile näkemästäni tai kuulemastani – ehkäpä juuri siksi salaisuudet avautuvat minulle niin luontevasti.

Paras hetki päivässäni on kuitenkin aina se, kun hiljaisuus on kietoutunut ympärilleni. Puiston kauneus on mykistävää, satumaista; vanhoista puista huokuu viisautta, joka saa minut nöyräksi, mutta vahvaksi. Olenpa onnekas. Taas on uusi päivä nousemassa taivaanrannan takaa; täynnä mahdollisuuksia - jos kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan, ajattelen. Puut huokaavat hiljaa, taitavat tietää mitä tarkoitan. Hymyillen jatkan uurastustani; usva on kadonnut, taivaansini on heleää.

Makuja

Työharjoittelu on lähtenyt mukavasti käyntiin. Ja on mukava kävellä aamulla Helsingin kaduilla. Kesällä ei ehkä enää hymyilytä lukittautua toimistoon, mutta osaapa sitten vapaahetkistä nauttia täydellä antaumuksella.

Tämän hetkisessä tilanteessa varmaan osa hyvästä fiiliksestä johtuu siitä, että selvisi/n/mme kouluun raahautumisesta ja MINUN EI ENÄÄ tarvitse matkustaa n. 160 km päivässä! Muistelen suorastaan kaiholla niitä itkuisia aamuja, jolloin kuuden jälkeen vaelsimme läpi myrskyjen, tuulen ja tuiskeen. En enää jaksaisi, tiedän sen. Aikansa kutakin, ehkäpä tätä oli juuri sopivasti, vieläpä niin, että asiaa osaa arvostaa. Eikä kukaan osapuoli ole joutunut kuitenkaan tekemään kohtuuttomia uhrauksia ja opettajan armollinen ymmärrys antoi meille viimeisinä aikoina luvan nukkua pidempään. Siis melkein valmista:), enää kolme näyttöä suorittamatta ja tämä n. puolen vuoden harjoittelu. Huh! Oikeasti on tosi hyvä fiilis. Voi ja täytyy olla tyytyväinen! Kodinhoito on kyllä retuperällä. Inhimillisyyttä ja luovaa laiskuutta, uskotttelen. Kirpputorille olisi vaikka mitä.

Kävin m:n kanssa töiden jälkeen yhdessä kaupassa ja hänen ideansa oli,että mennään mun luokse syömään. Tosi kiva ajatus ja tuntuikin aivan oikealta elämältä! Hassu minä.Mies keittiössä ja maailma on pelastettu.

Elämän ilot onkin aika pitkälle niitä pieniä asioita; miehentuoksu, puraisu ruisleipää, lapsen poimima leskenlehti. Jäätelön jälkimaku.

Mitä vielä voisi toivoa?

*Siivousapua. Paljon.
*EI oksennustautia (päiväkodin seinällä oli tiedotus: ryhmässämme oksennustautia)
* ja ehkä upeat kengät ja korsetti ja farkut ja jotain (tosin eipä nämä ole akuutit, tulen toimeen ilmankin)

Aika on kulunut taas luvattomasti, eikä mitään järkevää sanottavaa ole. Asiat tuntuvat kaiketi sujuvan. Yksinkertaista. Ja sisko rakas, jos luet tätä "siellä kaukana", on ikävä!!! Aidosti.

Tunnen

Paras sylikolo Kalliossa:) Eilen töiden jälkeen orastavasssa migreenissä pääsin syliin lepuuttamaan. Viikko ja yksi päivää näkemättä toisiamme tuntui omituisen pitkältä ajalta. Voi sentään, mennyttä naista..

Jo pelkkä ajatuskin on aitoa hymyä - erehtymätöntä tuiketta silmissä- sulaa hölmöyttä, jonka voima on mystinen. Niin minä tunnen.

Sulaa loputkin lumet.

Herätys

Pompin äsken trampoliinissa:)

Hain lasten kanssa päivällä R-kioskipostista synttäripaketin. Paketti oli aika painava ja tein siitä päätelmän, että jotain koottavaa siinä täytyy olla. Ja siksi paketin sai avata tänään, vaikka tytön 6 -v. päivä onkin vasta huomenna. Aamulla on kuitenkin kiire ja hoppu. Nyt lahjaan saa tutustua aivan "rauhassa". Sitten söimme salaa Tiramisua (heh, tämä on jo koomista sattumaa, päivän kummitteleva teema)

Toivoin, että m olisi tullut syömään loput misut kanssani yön kähmässä, mutta hän ei jaksa. :( Ystävä kreivi Krapula taitaa olla kylässä..
Noh, huomenna näemme iltapäivällä!:)

Kuusi vuotta sitten oli edessä ikimuistoinen ja ihmeellinen tuskan täyteinen yö. Silloin oli lauantai-ilta ja tottakai sairaalaan piti lähteä n. 03.00. Taksissa on ruuhkaa..heh. Ei tosin naurattanut silloin. Lapsen isä lähti etsimään taksia kaupungin yöstä. Asuimme aivan ytimessä silloin ja taksi löytyi Massen edestä, jonon ohi...Ja pääsiäissunnuntaipäivänä 4.4.1999 saimme maailman ihanimman tytön. Tietenkin ihanimman!

Ajankulu tuntuu aika omituiselta. Toisaalta siitä on jo ikuisuus, mutta kuitenkin pystyn muistamaan sen kuin eilisen. Hetket kulkevat siivillä ja joskus väsyttävänkin arjen keskellä pitäisi muistaa nuuhkia varastoon lapsuuden iloa, mielikuvituksellista
sanailua ja sitä ihanaa aitoutta, jota vain lapsissa voi olla! Sen, kun jaksaisi muistaa. Seuraavan kerran, kun murahdan jotain poissaolevaa vastaukseksi uteliaalle lapsukaiselle, nipistän itseni hereille.Hereille maailmaan, jossa on paljon jännittäviä asioita!

Voi kuinka rakastan! Nyt lähden lukemaan Kolmea, iloista rosvoa! Nyt hiljaa , hiljaa hiivitään näin Kardemumman yössä..

Kuin Tiramisut

Bottlefairies kuin Tiramisut


Silmät sielun peili ovat, ne jäävät kyllä mieleen! Eilen illalla katsoin tyttöni kanssa vinonpinon ihastuttavia Bottlefairies- piirrettyjä. Ja tajusin, yhtäkkiä, että Tiramisun tytöthän siinä:) Siis en tunne heitä, mutta kuva oli jäänyt mieleen..

Kuvia lisää täältä.

Syntistä

Autz!
Eilen Amerikassa, meillä vasta kesäkuussa! Epäreilua... Täältä voi käydä ihastelemassa lisää...


Kuva www.sincitymovies.net sivuilta

Vaiston varassa

Tiesin tänään puolituntia ennen kun sain viestin, että tulen saamaan sen sisältöisen viestin. Oli vain sellainen tunne. Tuntui kieltämättä oudolta, kun viesti oli tullut. Ja kyseessä ei ollut mitään ennalta-arvattavaa. Näin käy aina toisinaan. Ja se toisaalta pistää miettimään omia vaistojaan, tuntemuksiaan, jotka eivät välttämättä saa suoranaisia vahvistuksia. Olisipa kiva tietää, pitävätkö ne useinkin paikkansa.

Toisaalta monet mielikuvat syntyvät mielikuvituksesta, monien asioiden vapaasta yhdistelemisestä ja omista pelkotiloista, niin luulen. Mutta, jospa vaistoaa tismalleen oikeita asioita. Joitakin ei halua vain myöntää tai antaa niille valtaa. Ja joskus voi sitten sanoa itselleen, minä tiesin sen syvässä sisimmässäni. Kaikella on aikansa.

Vaistot ehkä valmentavat/valmistavat ihmismieltä erilaisiin tilanteisiin.

Mutta vaistojen valppaus on niin paljon kiinni olosuhteista. Mitä suurempi hiljaisuus on ympäröinyt minut, sitä täydempinä mielikuvat piirtyvät mieleeni. Mielikuvitusta, sanoisi joku, vilkasta!

Kun lakkaan odottamasta,
leikin, ettei millään ole mitään väliä
-en osaa
Huono leikki.

Sopivan sadistisia tätejä

Tänään on se päivä, kun saa huijata. Minua tosin kukaan ei edes yrittänyt, mutta tyttöni kertoi nauraen kuinka opettaja oli päiväkodissa onnistunut puijaamaan.Opettaja sanoi: "huomenna ei olekaan vapaapäivä ja kaikkien on tultava paikalle saadakseen rokotuksen"! Mainio pila!

Eilen ei ollut aprillipäivä. Sain kuulla, että olen maailman ihanin ja minusta tykätään kaikkein eniten! Lapsen suusta totuus..

Mukavaa ja aurinkoista viikonloppua:)!